Marttyyrit

Marttyyrit Ranskasta on viime aikoina tullut varsin räväkkää ja ultraväkivaltaista kauhuelokuvaa, joka hylkää kaikki vanhat konventiot ja menee suorasukaisesti itse asiaan eli ihmisen kiduttamiseen. Tyylilajia kutsutaan ranskalaiseksi ekstremismiksi.

Ohjaaja Pascal Laugier on ranskalaisen uuden aallon kauhun uusi profeetta. Debyyttielokuva House of Voices, jossa orpokodin riivatut sielut häröilivät, ei ollut vielä mikään merkkitapaus. Sitä seurannut Marttyyrit aiheutti jo suuren kohun. Miten joku voi tehdä näin brutaalin elokuvan, jonka päätehtävänä on nuoren naisen julma pahoinpiteleminen ja kiduttaminen? Ohjaajaa pidettiin jopa henkisesti sairaana, mutta niinpä vain Marttyyrit huomioitiin myös Hollywoodissa. Laugierin seuraava elokuva on uusintafilmatisointi Clive Barkerin Hell-raiserista.

Marttyyrit alkaa takautumalla. Lucie-niminen pikkutyttö pakenee jostain kellariloukosta pahasti hakattuna. Talosta löytyy kidutuskammio, jossa on harjoitettu nuorten tyttöjen systemaattisen hidasta tappamista.

Aikaa kuluu 15 vuotta, ja Lucie on saanut selville kiduttajiensa nimet. Mukaansa kostoretkelle hän ottaa parhaan ystävänsä Annan... Tapahtumat saavatkin yllättäviä käänteitä, ja kulissien takaa paljastuu ties mitä kammottavaa. Henkinen tasapainokin järkkyy pahasti.

Ei Marttyyrit-elokuvaa välttämättä voi suositella kenellekään. Realistinen väkivalta, pitkitetty ihmisen kärsimyksen ja tuskan kuvaus, saa heikkohermoisen ihmisen voimaan pahoin. Lähes kaiken nähnyt elokuva-arvostelijakin hiljentyy.

Marttyyrit-elokuvaa katsellessa väistämättä nousevat mieleen tämän päivän tapahtumat Itävallassa ja Englannissa. Moraali on kaikonnut, ihmiset saavat tyydytystä toisen ihmisen kiduttamisesta ja raiskaamisesta. Niin käsittämätöntä kuin se onkin, tällaista todella tapahtuu. Millainen maailma, sellainen elokuva, sanotaan. Pitää kuitenkin muistaa, että jo 1990-luvulla jostain kaukoidästä ilmaantui Guinea Pig-elokuvien sarja, joissa nuoria naisia paloiteltiin kirurginpöydällä. Uskoisin, että Laugier on myös nähnyt nämä elokuvat kuin myös Eli Rothin Hostellin.

Pascal Laugierin ansioksi on sanottava, että moniin muihin horror-ohjaajiin verraten hän taitaa työnsä persoonallisen hyvin ja äärimäisen tehokkaasti. Marttyyrit pelottaa, ahdistaa, kuristaa ja istuttaa katsojaa kuin neuloilla. Se kaiketi on kauhun tehtävä.

Tuskin tähän elokuvaan vapauttavaa naurua on tultu kuulemaan.

Siltikin voi kysyä: onko tämä kaikki tulosta siitä, kun mikään ei riitä enää ihmistä hätkäyttämään? Pornokin on jo lähes koko perheen viihdettä. Tässä elokuvassa ei sisällöllisesti ole mitään hienoa, moraalin rappiota vain. Miksi tällaista halutaan katsoa tai tehdä, on hyvä kysymys.