Miekkailija

Se, mitä ei näytetä teoin eikä selitetä sanoin, tuntuu eniten. Tämä kokemus muhii mielessä useita päiviä sen jälkeen, kun on nähnyt Klaus Härön tyylikkäästi ohjaaman Miekkailijan. Elokuvassa on maagisella tavalla läsnä sekä totalitarismin pahuus että sitkeä hiljainen vastarinta. Kumpaakaan niistä ei tuoda esille teoilla eikä sanoilla, vaan viittauksilla sekä ennen kaikkea katseilla.

Sielukas tarina sijoittuu 1950-luvun alun Neuvosto-Viroon. Maahan, jossa on vieras mahti ja vieras mieli. Haapsalun kaupunkiin saapuu miesopettaja, joka on joutunut jostain syystä jättämään Leningradin taakseen. Hän tuo koulun oppilaille uutta tekemistä ja uutta toivoa miekkailuharrastuksen muodossa.

Tarinan kehys on siinä, mutta se mitä kehyksen sisällä tapahtuu, on huikeaa niin emotionaalisesti kuin esteettisestikin. Anna Heinämaan taidokas käsikirjoitus muuntuu Klaus Härön ohjauksessa todelliseksi maailmaksi, johon katsoja ja kokija uppoavat mielellänsä. Ohjauksen hienovaraisuus, kerronnan tasapainoisuus sekä tunnelmien eheys luovat huikean koskettavan elokuvakokemuksen.

Kuten aiemmissa elokuvissaankin, Härö luottaa katsojiin eikä lähde selittämällä selittämään tapahtumia, henkilöitä, motiiveja. Tämä ”selittämättömyys” mahdollistaa sen, että katsoja pääsee tarinan sisälle luomaan itse omien tunteittensa ja kokemustensa mukaista todellisuutta. Siinä yksi syy siihen, miksi tämä elokuva tuntuu niin paljon.

Kuvatut virolaiset miljööt luovat tarinaan omaa taianomaisuutta. Valkokankaalla on todellakin vuoden 1952 Haapsalu, Leningrad ja sen ajan maailma. Tarkoin valitut kuvauspaikat sekä niissä luodut valot ja varjot eheyttävät sitä, mikä on yritetty tuhota. Aikuisia ihmisiä näkyy vähän – se korostaa sekä tapahtumia että elokuvan ihmisten monitasoista orpoutta.

Lapsinäyttelijöiden ohjaajana Härö on suorastaan taikuri. Miekkailijan lapsirooleihin valittiin näyttelijät heidän eläytymiskykynsä perusteella ja valintojen lopputulosta kelpaa katsoa. Koululaiset ovat todellisia orpoja, jotka löytävät opettajastaan sekä miehen että ihmisen mallia. Lasten harjoittama miekkailukin näyttäytyy urheiluharrastusta enemmän itsensä ilmaisun muotona – toiveikkaana uuden luomisena.

Pääosien esittäjinä Märt Avandi ja Ursula Ratasepp näyttelevät vähäeleisesti, kuten tarinaan ja aikakauteen sopii. Ei Neuvosto-Virossa 1950-luvulla paljon puhuttu… Kun akikaurismäkeläiseen niukkaan dialogiin yhdistyy harkittu ilmeikkyys, syntyy elokuvaan kaiken täydentävä loppusilaus,

Elokuvan mykistävimmässä kohtauksessa NKVD eli Neuvostoliiton salainen poliisi tulee noutamaan toisella tavalla ajattelevaa isoisää.

Vaikka valkokankaalla ei näytetäkään mitään väkivaltaista, ovat koneiston pahuus ja ihmisen mielenvoima täysin avoimesti esillä. Isoisän silmät ja kasvot paljastavat kohtauksessa sen, mistä ihmisenä olemisessa pohjimmiltaan pitäisi olla kyse – vastuullisesta vapaudesta, toivosta ja rakkaudesta.

Mikäli jumalia ei enää ole, olemme pelkästään itsemme ja toistemme varassa. Miekkailijan tarina osoittaa, että ihminen ei tarvitse poliittista eikä teologista selkärankaa, vaan ”pelkän” ihmisyyden. Ymmärryksen siitä, että yksilöinä meidän on kannettava tekojemme ja valintojemme kautta myös toisiamme.