Mommy

Kanadalainen elokuvaohjaaja-käsikirjoittaja Xavier Dolan (s. 1989) on nuoresta iästään huolimatta melkoinen taitaja elokuvantekijänä. Hänen elokuvissaan huomio kiinnittyy näyttelijäntyöhön, joka on vapaata kaikesta näyttelemisestä. Kutsutaan sitä jälleen vaikkapa maagiseksi realismiksi, eletyksi elämäksi, johon ohjaaja taikoo energisen hengen ja virtaavan rytmin. Hänen elokuviensa huomiopiste on nuorissa, heidän ongelmissaan rakkaudessa, suhteissa vanhempiinsa, nuorten seksuaalisuuden aiheuttamissa ristiriidoissa. Ongelmia löytyy niin lapsista kuin aikuisistakin kuten myös ympäristöstä ja sen aiheuttamista paineista.

Mommy on Xavier Dolanin seitsemäs ohjaus. Aiemmin hänen elokuvistaan ainoastaan Kangastuksia (2010) on nähty Suomessa elokuvateatterilevityksessä.

Ollaan kuvitteellisessa Kanadassa vuonna 2015. On säädetty laki, että holhooja voi toimittaa lapsensa hoitoon väkivaltaisuuteen tai taloudelliseen tilanteeseensa vedoten. Diane (Anne Dorval) on yksinhuoltajaäiti, jonka poika Steve (Antoine-Olivier Pilon) on koulukodissa syyllistynyt tuhopolttoon. Ongelmanuorella on laitoksen esimiehen mielestä selkeä tulevaisuus. Täysi-ikäiseksi päästyään Little Steve on kaltereiden takana hyvin nopeasti. Joku pelastuu, monet menetetään, on tämän yhteiskunnan laki.

Diane antaa pojalleen mahdollisuuden ja ottaa hänet luokseen asumaan. Yhteiselo karahtaa käsirysyksi ja huutamiseksi. Steve-pojalla on vihanhallintaongelma, kiintymyssuhdehäiriö (oidipuskompleksi) ja täysin kontrolloimaton mielialan liike.

Jos poika on ongelmainen, vähitellen paljastuu että äidilläkin on omat häiriönsä liittyen aikuistumiseen ja työelämässä viihtymiseen. Avuksi tulee naapurin änkyttävä Kyla-rouva (Suzanne Clément), joka saa häröilevään poikaan äidillisen yhteyden. Kylallakin on omat mörkönsä piilossa tajuntansa takana, josta ne silloin tällöin tulevat näytille muuttaen koko kauniin rouvan olemuksen demoniseksi pedoksi.

Dianen lähtökohta on varsin pessimistinen: rakkaudella ei voi pelastaa ketään ja pelkällä toivolla ei pitkälle pötkitä. Tässä heijastuu rikkinäisen ihmisen koko sielunmaisema. Miksi lapsesta on tullut ongelmainen? Kenties siksi, että äiti ei ole osannut ottaa vastuuta lapsestaan. Mikä on minun pulmani, kysyy äiti pojaltaan ja vastaa: sinä!

Kerronta on törmäyksistä ja ristiriidoista, onnen hetkistä ja epätoivosta huolimatta ilmavaa ja rytmillisesti kevyttä. Se vie katsojansa mukaansa väkisin kuin ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Valkokankaan muotokin toimii kuin ikkunana näiden ihmisten maailmaan. Herkkäviritteistä ja räjähdysaltista, elämänmakuista työtä.

Mommy paljastaa karusti, sen enempää alleviivaamatta, jotain hyvin tärkeää yhteiskuntamme tilasta, jossa tietyt ongelmat ovat kasvamaan päin. Kuka pitää huolta lapsesta, jos vanhemmat eivät sitä tee?