Nouseva Jupiter

Andy ja Lana (aiemmin Larry) Wachowskin uutta tieteiseeposta katsellessa huomion kiinnittää epäsuhta huikean visuaalisuuden ja vaisun tarinankerronnan välillä.

Wachowskien kiinnostus tulevaisuuden huikeiden maailmojen yksityiskohtaiseen rakenteluun ja akrobaattisten toimintakohtausten koreografiointiin tuli esiin Matrix-elokuvissa, joissa ihmisen käsitys todellisuudesta käännettiin päälaelleen.

Jotain samantapaista tekijät yrittävät Nousevassa Jupiterissa, mutta nyt tarinan mittasuhteet ovat paljon laajemmat. Kaksituntisen elokuvan puitteissa monet ideat jäävät torsoiksi.

Mila Kunis esittää edesmenneen astrologi-isänsä Jupiteriksi nimeämää nuorta naista, joka raataa päivät pitkät siivoustyössä äitinsä kanssa. Jupiter vihaa ankeaa elämäänsä.

Kaikki muuttuu, kun geneettisesti muunneltu sotilas Caine Wise (Channing Tatum) saapuu etsimään Jupiteria ja kertoo tällä olevan suuri tehtävä maailmankaikkeudessa.

Jupiter tempaistaan keskelle vieraiden kansojen välistä taistelua, jonka ensimmäinen näytös käydään Chicagon pilvenpiirtäjien yllä. Hetkeä myöhemmin häntä aletaan kumarrella ja kutsua Teidän Majesteetiksi.

Katsoja on tästä kaikesta yhtä ihmeissään kuin Jupiter. Wise ja tämän vanha soturitoveri Stinger (Sean Bean) valottavat asioita hieman. Selviää, ettei Maa ole ainoa planeetta, jolla on elämää. Itse asiassa Maa on muiden alistama takapajula.

Nyt yksi universumin vallanhimoinen hallitsija kaipaa perillistä ja tästä syystä Jupiter singotaan kyseiselle planeetalle.

Elokuvan alkupuolella käytetään paljon aikaa taustojen selvittelyyn. Kerronta rönsyilee turhan usein romanttisiin ulottuvuuksiin, eikä sinänsä kiehtovaa asetelmaa kyetä käsittelemään kiinnostavasti.

Mielettömien avaruudellisten näkymien, alusten, olentojen ja fysiikan lakeja uhmaavien toimintakohtausten keskellä katsoja on tuskallisen tietoinen siitä, että Nouseva Jupiter on komeasti paketoitua saippuaoopperaa stereotyyppisine henkilöhahmoineen.

Muutamat osuvat huomiot, kuten se, että teknologisesti edistyksellisellä planeetalla byrokraattinen systeemi on kuin Kafkan romaanissa ja se, että lähes ikuisuuden elänyt ihminen haluaisi vielä enemmän aikaa, hukkuvat kaoottiseen vyörytykseen. Sarjamuodossa näistä aineksista olisi ehkä saanut enemmän irti.

Kaisa Hiltunen