Nuoren Wertherin jäljillä

Kuinka taittuu itäsaksalaisen Ulrich Plenzdorfin 1970-luvulla tehty goethemainen näytelmä moderniksi suomalaiseksi elokuvaksi Joensuun ylioppilasteatterissa 80-luvulla vaikuttaneen Jarmo Lampelan ohjaamana? Kas siinäpä kysymys, jota on syytä pohtia kera arvionnin.

Tarinan keskiössä on Suomenlinnassa asuva keski-ikäinen taiteilija, jolle selviää että jälkikasvunsa – johon hän ei ole ollut yhteydessä viiteentoista vuoteen – on vainajoitunut. Tieto nuorukaisen poismenosta sysää etäisen isän yrittämään tutustua poikaansa, jota ei ollut eikä varsinkaan enää ole. Selvitystyönsä myötä isä tutustuu poikansa tuttaviin ja ystäviin, jolloin oivallus kuolleesta henkilöhahmosta alkaa muovautua.

Elokuva on juonellisesti lapsenomainen ja yksitotinen. Liekö alkuperäinen teksti ohjannut liikaa tarinan elokuvallistamista, mutta valkokangas on käsittelytavalle perin armoton.

Toki kerronnassa on hienot hetkensä, joiden aikana suru, tuska ja mysteerio avautuvat emotionaalisesti katsojalle. Muutamat juonelliset yllätykset toimivat, mutta eivät kuitenkaan kumoa lievää kerronnan kökköisyyttä. Takaumat ja vainajan läsnäolo kohtauksissa kuluvat loppuun liian aikaisin.

Klassisena isä ja poika -draamana Nuoren Wertherin jäljillä uusintaa iänikuista tarinaa. Hylkääminen, hyljätyksi tuleminen, syyllisyys ja syyllisyydestä eroon pääseminen käyvät esille yllätyksettömästi.

Keski-ikäisen ja keskinkertaisen kriitikon marinoista huolimatta elokuva kääntyy kuitenkin katsomisen arvoiseksi näyttelijätyönsä vuoksi. Erityisesti Iina Kuustosen debyyti pääroolissa on vaikuttava suoritus. Hän tuo roolihahmoon ja koko tarinaan todellisilta tuntuvia tunteita, ilmeikkään vähäeleisesti, vahvasti läsnäollen.

Oikean elämän aviopari Juha Kukkonen ja Meri Nenonen ovat elokuvallisena avioparina todellisia, kokevia ja hämmentyneitä, vaikuttavan vakuuttavia. Sokerina pohjalla on vartuneen herrasmiehen Jyrki Nousiaisen hilpeä rooli telakkamiehenä. Nousiainen osoittaa, kuinka vahva on oikean näyttelemisen voima.

Jussi Virratvuori