Paper Towns

Jake Schreierin ohjaus Paper Towns pohjautuu amerikkalaisen nykykirjailijan John Greenin romaaniin Arvoitus nimeltä Margo ja sisältää annoksen teiniromantiikkaa ja kohtalollista mysteeriä. Tarinassa seurataan joukkoa Orlandossa asuvia nuoria ja näkökulma on erityisesti lukioikäisen Quentinin (Nat Wolff), joka kerronnan alussa kuvaa ihastumistaan naapurin tyttöön Margo Roth Spiegelmaniin (Cara Delevingne).

Margo edustaa jotain erikoista ja osin salattua ja vetää aranpuoleisen ja varovaisen Quentinin mukaansa seikkailuun, jonka myötä poika kokee jotain hetkellisesti elämää suurempaa. Samalla myös hänen tulevaisuutensa saa uuden suunnan. Tapahtumaa seuraavana aamuna ei Margo kuitenkaan ilmesty enää kouluun ja Quentin aloittaa ystäviensä Radarin (Justice Smith) ja Benin (Austin Abrams) sekä Laceyn (Halston Sage) tukemina Margon etsinnän.

Elokuvan nimi Paper Towns viittaa ”paperikaupunkeihin”– paikkoihin, joita ei oikeasti ole olemassa kuin kartalla. Greenin teoksen sisältä heijastuva kuva kasvun ja minuuden etsinnästä on monin tavoin lempeä ja henkilöhahmojen tasolla ilmeikkäästi myötäelävä. Käsikirjoittajina ovat tutut nimet Scott Neustadter ja Michael H. Weber, jotka vastasivat myös edellisestä Green-sovituksesta nimeltään Tähtiin kirjoitettu virhe.

Tähtiin kirjoitettu virhe oli Josh Boonen ohjauksena ansiokas visiointi vakavasti sairaiden ihmisten todellisuudesta. Sen kerronnassa oli vetoavuutta, jossa nuorten tunteiden hauraus ja epävarmuus saatiin esiin. Samantapaista oivallusta nähdään myös Paper Towns -elokuvassa, joka ei ole kuitenkaan yhtä herkkä ja koskettava kuin edeltäjänsä. Jake Schreierin (Robot & Frank) ohjaus on kontrolloitua ja varsinkin kerronnan ensimmäinen puolisko avautuu kiinnostavasti ja osin varsin omaleimaisesti toteutettuna. Myöhemmin jännitteet hieman tasaantuvat ja kerronta ei toimi aivan samalla intensiteetillä. Silti näkökulma on lähtökohdiltaan kunnianhimoinen ja Greenin tekstille uskollinen.

Kokonaisuutta häiritsee sinänsä vaikuttavan roolityön tekevän Cara Delevingnen pitkä poissaolo. Hän on läsnä vain paikoin ja vaikka hänen hahmonsa on monessa mielessä koko kerronnallisen ilmapiirin kiinnostavin, se ei kuitenkaan saa riittävästi aikaa ja tilaa kehittyäkseen. Ohjaaja keskittyy liikaa takaa-ajon ja pienten sivujuonien kuvaukseen.

Schreier on saanut luotua elokuvaansa tyylillistä yhtenäisyyttä. Greenin romaanien sametinpehmeä runollisuus välittyy paikoittain ja kuvalliset ansiot täydentävät elokuvan kokonaisuutta. Erityisesti lähikuvissa on taitavaa painokkuutta, kun tunteet ja tunnelmat paljastuvat kasvokuvien myötä.