Paras ystäväni Truman

Arvio: 4/5 tähteä.

Miltä tuntuu seurata vierestä, kun läheinen tekee kuolemaa?

Viime vuosien elokuvista mieleen tulee tämän kysymyksen kohdalla Michael Haneken Rakkaus (2012), joka käsitteli tuskallista aihetta vanhan avioparin näkökulmasta.

Espanjalaisen Cesc Gayn kosketus aiheeseen on Hanekea lempeämpi, mutta ei vähemmän liikuttava. Gayn käsikirjoittama ja ohjaama Paras ystäväni Truman hurmasi espanjalaisyleisön ja putsasi palkintopöydän kotimaansa Goya-gaalassa.

Kiinnostavaa on huomata, että tarinan voisi sellaisenaan siirtää suomalaisten jurojen miesten maailmaan. Nämä espanjalaismiehet eivät puhu tunteistaan ennen kuin on pakko, ennen kuin seistään kuilun reunalla eikä enää ole mahdollisuutta paeta small talkiin tai arkisiin rutiineihin.

Tuntuu lohdulliselta, että vaikeat tunteet ovat yhtä vaikeita kulttuurista huolimatta.

Gayn elokuvan juoni ei kerrottuna ole kummoinen, mutta sen hienous onkin hienoissa hetkissä, joista on kiittäminen kahta mestarillista näyttelijää.

Espanjalainen Javier Camara muistetaan muun muassa Almodovarin Puhu hänelle -elokuvan pääosasta. Argentiinalainen Ricardo Darin on kotimaansa Argentiinan kuuluisimpia elokuvatähtiä.

Darin esittää madridilaista näyttelijää Juliania, joka on kuolemassa syöpään. Hän on päättänyt kieltäytyä rankoista hoidoista, koska toivoa ei enää ole.

Camara esittää Julianin vanhaa ystävää Tomasia, joka saapuu Kanadasta neljän päivän yllätysvisiitille Julianin luo Madridiin. Noiden neljän päivän aikana Tomas seuraa vierestä, kuinka Julian hyvästelee elämänsä tärkeimmät asiat: hänen tuttunsa ja kollegansa, hänen poikansa ja hänen koiransa, joka on antanut elokuvalle nimensä.

Truman on bullmastiffi, jonka sanattomaan seuraan tiivistyy luopumisen kärsimys. Koira on jo vanha, mutta elänee silti pitempään kuin Julian.

Gayn elokuvassa on samaa pienieleisyyden tajua ja ystävyyden surumielistä ja humoristista lämpöä kuin esimerkiksi Louis Mallen klassikossa Ilta Andrén kanssa (1981), joka perustuu kahden vanhan ystävän keskustelulle illallispöydän ääressä.

Olennaisinta Gayn dialogissa ei ole se, mitä sanotaan vaan se, mitä jää sanomatta ja mille ei löydy sanoja. Gay käsittelee avuttomuutta kuoleman äärellä.

Kun Julian ja Tomas pistäytyvät syömässä, Julianin kollegat välttelevät hänen kohtaamistaan sairauden takia. Kun näemme miten pahalta se Julianista tuntuu, pääsemme kiinni elokuvan toiseen olennaiseen ravintolakohtaukseen. Siinä mies, jota Julian on aikoinaan kohdellut törkeästi, yllättää käytöksellään. Kohtauksen dramaturginen voima on lähes katarttinen armollisuudessaan, koska Gay on niin taitavasti esitellyt Julianin yksinäisyyden ensimmäisessä ravintolakohtauksessa.

Julianin ja hänen poikansa kohtaaminen on pakahduttava ja vailla sentimentaalisuutta sekin, sillä kysehän on pohjimmiltaan miehistä jotka nimenomaan pakenevat sentimentaalisuutta. Tomas varjelee kaiken aikaa Julianin arvokkuutta eikä anna tämän uhriutua, mikä saattaa hetkittäin vaikuttaa tunnekylmyydeltä. Hän ei ole tullut Madridiin säälimään ystäväänsä.