Perhonen lasikuvussa

Elämän sattumanvaraisuus tulee järkyttävän todentuntuisesti esiin kuvataiteilijanakin tunnetun Julian Schnabelin tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa Perhonen lasikuvussa. Ranskalaisen, naistenlehti Ellen päätoimittajan Jean-Dominique Baubyn (Mathieu Amalric) elämä saa 43 -vuotiaana yllättävän käänteen. Aivoinfarktin seurauksena mies vajoaa koomaan ja havahduttuaan siitä, hän tajuaa olevansa vankina omassa ruumiissaan. Ajatus on kirkas, ruumis on halvaantuneena hengityskoneessa, puhe ei toimi, vain vasen silmäluomi liikkuu.

Jean- Dominiquen elämänhalu on niin vahva, että hän opettelee kommunikoimaan ulkomaailman kanssa räpyttelemällä silmäluomeaan. Ihmismorsetus on vaivalloista, mutta tuottaa tuloksen; Jean-Dominique "sanelee" kirjan kokemuksistaan...

Julian Schnabel on aiemmin ohjannut varsin rankat, mutta persoonalliset taiteilijakuvaukset Before the night falls ja Basquiat. Ensimmäisessä hän tarkasteli homoseksuaalisuutensa vuoksi Kuubassa vaikeuksiin joutunutta kirjailija Reinaldo Arenasin elämää ja jälkimmäisessä Andy Warhollin sisäpiiriin kuulunutta graffititaiteilija Basquiatin huumeista taivalta. Perhonen lasikuvussa on ohjaajansa seesteisin työ, äärettömän intensiivinen, tarkkaan harkittu ja toteutettu.

Perhonen lasikuvussa jakaantuu ikään kuin kahtia: ensimmäinen osa katsotaan Baubyn näkevän silmän kautta eli lasikuvun sisältä ja toinen osa katsoo häntä ulkopuolisten ihmisten (hoitaja, isä, vaimo, lapset) näkökulmasta. Bauby käy elämäänsä läpi muistojen kautta. Tavallaan kysymyksessä on uudelleensyntymä, jossa voidaan tarkastella menneen elämän hyviä ja huonoja puolia sekä kritisoida itsekeskeisiä käyttäymismalleja. Lapset kaipaavat isäänsä, isä lapsiaan ja vaimoaan. Baubyn kohtaaminen pyörätuoliin sidotun oman isänsä (Max von Sydow) kanssa on järkyttävän koskettava. Tietoisuus kuolemasta on vahvasti läsnä, luopuminen elämästä on väistämätön, mutta Baubyn kertojanääni ei anna periksi. Se sallii jopa ironian.

Steven Spielbergin luottokuvaajana tunnetun Janusz Kaminskin kuvat rakentuvat seesteisyyden harmoniasta, jota oudot kuvakulmat ja kuvalliset vääristymät rikkovat.

Tuntuukin, että Perhonen lähikuvussa on yhtä paljon ohjaajan kuin kuvaajansa elokuva. Kaminskin kameratyö on taiturimaista , jopa nerokasta.

Elokuva on surullinen. Tapahtumat järkyttävät ja pakahduttavat katsojan, mutta vaikutus on myös hyvin puhdistava. Elämä on vastuksista huolimatta elämisen arvoinen, arvokas asia. Arkiset huolet tuntuvat tämän elokuvan jälkeen hyvin mitättömiltä.

Katsomiskokemuksen ainutkertaisuutta kuitenkin hieman nakertaa se, että Perhonen lasikuvussa on samankaltainen Meri sisälläni -elokuvan kanssa. Dalton Trumbon ohjaama ja kirjoittama Johnny got his gun (1971) operoi myös samojen teemojen äärellä.

Olli-Matti Oinonen

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.