Pikku prinssi

Mark Osbornen ohjaamassa Pikku prinssissä on paljon katsomisen arvoista. Enin osa siitä on katsomisen arvoista, koska se liittyy johonkin muistamisen arvoiseen. Tämä pätee silloinkin, kun animaatiotulkinta Antoine de Saint-Exupéryn klassikkokirjasta eksyy unohdettaville poluille.

Pisin ja eksyttävin polku on kehystarina. Päähenkilö Tyttö (ääninäyttelijä Saara Norra) asuu tehokkuusdystopiassa. Jokainen on vain tehokas palanen tehokkaassa palapelissä.

Tähän myös Tytön äiti Rachel (Kirsi Ståhlberg) vilpittömästi uskoo. Niinpä hän patistaa tytärtään pänttäämään aamusta iltaan. Aluksi Tyttö tottelee. Keskittyminen kuitenkin herpaantuu, kun hän päätyy käymään naapurin tontilla. Vanha Lentäjä (Vesa Vierikko) siellä korjailee konettaan ja keksii jos jonkimoista häkkyrää.

Lentäjä alkaa kertoa Tytölle tarinaa Pikku Prinssistä (Valtteri Helisalo). Ja niin päästään kiinni kirjaan, joka on tämänkin elokuvan sydän. Sitä se on myös visuaalisesti. Paperimassaisen tuntuiset hahmot ja maisemat ovat loputtomasti tietokonetovereitaan elävämpiä.

Vähitellen kehystarina ja sisäistarina kietoutuvat toisiinsa. Kehystarinalle tämä on eduksi, sisäistarinalle ei niinkään. Palautetaan mieleen tavallinen muotoilu termodynamiikan niin kutsutusta nollannesta pääsäännöstä. Kun lämmin ja viileä kappale ovat kosketuksissa, lämmin kappale luovuttaa lämpöään viileälle, kunnes kappaleet ovat samanlämpöisiä.

Jos kehyskertomus olisi kylmä kalikka, olisi Osborne pulassa. Aivan niin huono ei tilanne ole. Niin mielikuvitukseton kuin se onkin, siinä on Tytön ja Lentäjän ansiosta myös omaa lämpöään. Tämän lämmön ansiosta elokuva onnistuu säilymään katsomisen ja muistamisen arvoisena.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.