Power Rangers

Arvio: 2/5 tähteä

Raymond Carverin tunnetuin novellikokoelma on nimeltään Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Kysymykseen lienee yhtä monta vastausta kuin on puhujia. Hauskinta on kuitenkin se, että siitä saa aikaiseksi kiintoisia muunnelmia.

Eräs ajankohtainen muunnelma olisi: Mitä arvostelemme kun arvostelemme Power Rangersia. Tämä kysymys on sikäli helpompi, ettei Dean Israeliten teinisupersankarihupailun arvostelijoita liene aivan yhtä paljon kun rakkaudesta puhelevia. Tarkemmin katsoen heitä onkin vain viisi.

Ensimmäisenä on luonnollisesti nostalgikko. Hän muistelee lapsuutensa televisiokokemuksia ja alkuperäisen sarjan viehkoa kökköyttä. Ehkä hänestä on siksi tullut kämäisyyden estetiikan vankkumaton ystävä.

Toisena vuorossa on kehnouden konkari. Hän oli 1990-luvulla liian vanha uhratakseen iltapäiviään tv-sarjalle. Hän kuitenkin tietää tarpeeksi kämäisyydestä osatakseen arvioida sitä esteettisesti. Kehnouden konkari tunnistaa puhtaasti huonon ja osaa erottaa sen jännästi huonosta. Hän ei ole uudesta Power Rangersista vakuuttunut.

Kolmas on leipäpapin kriitikkoversio. Hän kertaa juonen, jossa viisi ihoiltaan eriväristä lukiolaista valikoituu viiden erivärisen voimakristallin haltijoiksi. Kullakin on oma voimansa, joiden yhdistyessä heillä on mahdollisuus nujertaa maapallon elämänkristallia havitteleva avaruusnoita. Leipäkriitikko toteaa, että yllättävän hyvin tehostein kyhätty elokuva viihdyttää nostalgikkoa ja pitkästyttää kehnouden konkaria.

Neljäs ja viides taas muodostavat eräänlaisen sekamuodosteen. Maltillinen ideologiakriitikko korostaa viihdespektaakkelin sosiaalisesti edistyksellistä otetta. Äkäinen puolisko taas muistuttaa, että koneisto tahkoaisi rahaa myös vähemmän edistyksellisistä aineista.

He kiistelevät vielä silloinkin, kun muut kriitikot ovat jo unohtaneet leffan ja siirtyneet seuraavaan.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.