Risto Räppääjä ja Sevillan saituri

Olen vilpittömästi onnellinen Timo Koivusalon puolesta. Yli kaksikymmentä vuotta ensimmäisen Pekko-ohjauksensa jälkeen, tehtyään toinen toistaan tahmeampia ja ontompia historiallisia draamoja, hän on viimein löytänyt kutsumuksensa.

Viimevuotinen Risto Räppääjä ja liukas Lennart kärsi vielä liiasta yrittämisestä ja sortui siksi turhaan kohkaamiseen. Sevillan saituri sitä vastoin esittelee itsevarman ja työstään nauttivan ohjaajan, joka tekee rentoa ja vapautunutta jälkeä.

Risto Räppääjälle (Samuel Shipway) koittavat jännittävät ajat. Hän saa tietää olevansa etäisen sukulaisensa, Sevillassa asuvan oopperalaulajan perijä. Esko Roineen arvovaltaisesti esittämän kitupiikin tullessa Suomeen alkavat Rauha (Minttu Mustakallio) ja Elvi Räppääjä (Riitta Havukainen) puunata pojasta arvolleen sopivaa.

Ongelmia kuitenkin tuottaa saiturin miespalvelija (Tom Lindholm), jolla ei ulkomuodon epäsiistiydestä päätellen ole myöskään hallussaan puhtaita aineksia sisältävää jauhopussia.

Siitä seuraa monta kommellusepisodia, joita voi kaikkia luonnehtia samoilla adjektiiveilla: sujuva, veikeä, harmiton ja lasten odotuksiin etevästi mitoitettu. Ehkä uutuus ei suomalaisen lastenelokuvan kaikkein kirkkainta kärkeä ole. Viihtyvyys on yhtä kaikki taattu.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.