Saattokeikka

Arvio: 3/5 tähteä

Suomalaisuus on tähän asti näyttäytynyt hyvin valkoisena kotimaisessa elokuvassa. Vain muutamat elokuvat, kuten Jos rakastat (2010) ja Muutoksii (2012), ovat huomioineet sen, että Suomi on nykyisin entistä monikulttuurisempi maa.

Saattokeikka on tässä mielessä tervetullut tapaus. Se puhuu suvaitsevaisuuden puolesta laajemminkin kuin vain maahanmuuttokysymyksen osalta.

Elokuvan idea on Khadar Ahmedin, mutta ohjaaja Samuli Valkama (Ei kiitos, Hulluna Saraan) on osallistunut käsikirjoituksen tekemiseen. Valkama luottaa kepeään otteeseen. Ratkaisu on hyvä. Huumori auttaa laittamaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin, mutta ongelmia ei silti vähätellä.

Tyylillisesti kyseessä on perinteinen tie-elokuva. Molemmat päähenkilöt, 17-vuotias Kamal ja seitsemänkymppinen Veikko, haluavat paeta, Kamal isänsä luokse Nairobiin ja Veikko kesämökilleen. He kohtaavat kerrostalon rappukäytävässä, jossa Kamal jakaa mainoksia.

Äreän ja sairaalloisen Veikon silmissä Kamal on mamu ja somali. Niin suuri rasisti hän ei kuitenkaan ole, etteikö pojan tarjoama apu kelpaisi. Veikko pyytää kyytiä mökille rahaa vastaan. Ja kyllä Kamalilla on rahalle käyttöä.

Idea pistää riitapukarit yhdessä tien päälle ei ole uusi, mutta toteutus on aika sympaattinen. Kamalin mykkyyteen ja Veikon kiukkuun on syynsä, ja pitkittyvän matkan aikana ne nousevat esiin.

Maahanmuuttajien kansoittamasta lähiöstä matkataan mökki-Suomeen ja samoilemaan keskelle perinteisiä suomalaisia maisemia. Tien päällä Suomi näyttää odotetusti niin ennakkoluulonsa kuin ystävällisyytensä. Vaikka Saattokeikka nauraa stereotyyppisille käsityksille, niin jossain määrin se sortuu niihin myös itse.

Juonessa on kliseiset piirteensä, kuten maalaisjuntin rasistinen purkaus baarissa ja se pakollinen ihastuminen. Välillä tunnutaan hakevan sellaista kontrastia, joka sotii elokuvan keskeistä ideaa eli suomalaisuuden moninaisuutta vastaan. Onhan Kamal syntynyt Suomessa. Onnistuneita komediallisia hetkiä elokuvaan mahtuu onneksi myös.

Veikko joutuu kohtaamaan ennakkoluulonsa paitsi suhteessa maahanmuuttajiin, jotka kaikki ovat hänen silmissään somaleja, myös erääseen toiseen vähemmistöön. Kamalin osuus tarinassa jää lopulta vähän vajaaksi. Hänen kipupisteitään olisi voinut käsitellä suorasanaisemmin.

Tunnelma kantaa mukavasti loppuun asti. Heikki Nousiaisen ja räppäri Noah Kinin välinen yhteistyö on pääosin sujuvaa.

Elokuvan tunnelmallinen alkuperäismusiikki on säveltäjä Pessi Levannon kynästä, ja elokuvassa se kuullaan Jyväskylä Sinfonian esittämänä.