Split

Arvio: 4/5 tähteä.

M. Night Shyamalan on erikoinen elokuvantekijä. Kuudennen aistin (1999) ja Unbreakablen (2000) kaltaisten varhaisten hittien jälkeen hänen luomuksensa ovat eksyneet yhä vain heikommille jäille.

Yleensä askel vajoaa siinä vaiheessa, kun juoni ottaa kimurantin käänteen enemmän tai vähemmän odottamattomaan suuntaan. Tähän karahti myös toissavuotinen kauhuttelu The Visit, joka toteutuksensa osalta oli tekijänsä pirteintä työtä vuosiin.

Splitissä yllättävintä ja piristävintä on sen kehittelyn johdonmukaisuus. Tämä juontuu pitkälti siitä, etteivät kaavat ja niiden käsittelytavat ole enää täysin entiset.

Juonen lähtökohdat ovat puhdasta Shyamalania. Nyt ne ovat kuitenkin vain lähtökohtia eivätkä yllätyskäänteitä, jotka sahaavat oksaa altansa.

Kevinillä (James McAvoy) on kaksikymmentäkolme sivupersoonaa. Jokaisella sivupersoonalla on omat fysiologiset ominaisuutensa. Terapeutti Karen Fletcherin (Betty Buckley) avulla Kevin on saanut sivupersoonat järjestykseen.

Vain yksi voi olla yhdellä kertaa valokeilassa. Muotisuunnittelija Barry on persoonista se, joka päättää järjestyksen ja pitää jöötä.

Vallankaappauksen enteitä on kuitenkin ilmassa. Kolme teinityttöä siepataan suoraan syntymäpäiväjuhlilta ja teljetään maanalaiseen loukkoon. Kolmella Kevinin sivupersoonalla on näppinsä pelissä.

On myös puhetta uudesta tulokkaasta, myyttisestä Pedosta, johon sieppaajapersoonat tuntuvat uskovan. Syrjään vetäytyvän ja elämän kolhiman Caseyn (Anya Taylor-Joy) johdolla tytöt yrittävät vapautua sieppaajiltaan. Monikkomuoto on tässä sopiva, sillä kuten Casey huomaa, eripuraakin on mahdollista lietsoa.

Yllätyksettömäksi elokuvaa ei siis voi väittää. Hätkähdyttäviä käänteitäkin on roppakaupalla. Paremmin mietityn rakenteen ansiosta ne eivät kuitenkaan käänny tarkoitustaan vastaan. Tilanne on näyttelijöille varsin kiitollinen, erityisesti McAvoylle, joka siirtyy virtuoosimaisesti persoonasta toiseen.

Hannu Poutiainen