Trainspottingin jatko-osa: paluu huumeluoliin

Arvio: 4/5 tähteä.

Irvine Welshin romaani Train-spotting ja Danny Boylen siitä vuonna 1996 ohjaama elokuva ovat kulttiklassikoita ja sukupolvikokemuksia, joita ei tietenkään voi ylittää. Vertailu on turhaa: totta kai T2 Trainspotting on keski-ikäisempi ja vähemmän originelli – ei niin villi, ylimielinen ja vapaa. Nuoria ollaan vain kerran.

Hyvä uutinen kuitenkin on se, että jatko-osa ei pilaa hyvää tarinaa eikä murskaa päänelikon nihilististä mytologiaa. Se viskaa katuojien kasvatit kunnialla sätkimään siihen pettymykseen, että elämä ei mennyt niin kuin piti. Keski-iällä ei ole muuta tarjottavaa kuin yltyvä kuolemanpelko ja pakotettu nostalgia nuoruuden huippufiiliksiin.

Itseään ja tekojensa seurauksia ei pääse pakoon, ja sen Renton, Sick Boy, Spud ja Begbie kokevat kukin nahoissaan.

Elokuvan toistuva iskulause on: ”ensin on tilaisuus, ja sitten on petos”. Groteski pessimismi on mahtavaa, jos siitä syntyy näin häijyä mustaa komediaa.

Elokuvat perustuvat Welshin hahmoihin ja tarinoihin, mutta ensimmäisen osan lailla tämäkin osa on pitkälti ohjaajansa Danny Boylen luomus. Boylen – ja hänen kuvaajansa Anthony Dod Mantlen – sarjakuvamainen, ironinen ja mediakriittinen asenne on se, mikä repäisee päähenkilöt irti realismista jonkinlaisen painajaisunen surrealistiseen, vainoharhaiseen pyörteeseen. Ylikierroksille mennään, mutta silti elokuvassa on kipeyttä ja koskettavuutta: se pyrkii aidosti tavoittamaan osattomuuden ja ulkopuolisuuden avuttomuutta ja kauhua.

Näyttelijät ovat samat vanhat. Ewan McGregor on keskushenkilö Renton, Jonny Lee Miller on lipevä Sick Boy, Ewen Bremner on hyväsydäminen Spud ja Robert Carlyle on sosiopaattinen Begbie.

Hämmentävää kyllä, eivät he niin kovin vanhentuneilta näytä – paitsi Carlyle, jonka jäljiltä Begbie on yhä karseampi ilmestys mulkosilmineen, puuttuvine hampaineen ja viiksineen.

21 vuotta sitten kaverusten tarina päättyi siihen, että Renton petti ystävänsä nyysimällä ryöstösaaliin.

Nyt saamme tietää, että rahoilla Renton pääsi uuden elämän alkuun Amsterdamissa, muiden jäädessä Edinburghiin hellimään katkeruuttaan. Renton käy oikeissa töissä ja on heroiinin sijasta koukussa kuntoiluun.

Henkilökohtaisen kriisin vuoksi Renton palaa kotikulmilleen kohtaamaan vanhat kamunsa ja sisäiset demoninsa. Hän pelastaa heroiinivieroituksessa pyristelevän Spudin itsemurhalta ja ottaa turpaan Sick Boyltä, joka edelleen imuroi kokaiinia ja pyörittää kömpelöä sutenöörikuviota bisneskumppaninsa Veronikan kanssa.

Samaan aikaan Begbie pakenee vankilasta. Psykopaatti Begbie leimahtaa ekstaattisen kostonkiihkon valtaan kuullessaan, että Renton on maisemissa.

Ensimmäinen Trainspotting kuvasi heroiiniriippuvuutta tylysti mutta pakostikin moraalittomasti romantisoiden. Samalla se ivasi legendaarisessa monologissaan keskiluokkaisuuden painetta ja valhetta: ”Valitse elämä, valitse työ, valitse ura, valitse perhe...”.

Welshin satiirinen pointti, joka koskee 1980- ja 1990-luvuilla aikuiseksi kasvannutta sukupolvea, oli se, ettei Rentonilla ollut tarjota tuon ”elämän” tilalle mitään muuta kuin hedonistinen itsekkyys, jonka looginen lopputulos on kuolema. Syöksykierrettä kiihdyttivät Thatcherin ajan arvot: ulkopuoliset, työttömät ja nuoret olivat luusereita, jotka eivät ansainneet yhteisön tukea.

Pöhköine ylilyönteineen ja lällyine hetkineenkin Trainspotting 2 kuvaa vakuuttavasti Rentonin elämänvalheen seuraukset sekä hänelle että hänen niin sanotuille ystävilleen.

Jarno Lindemark

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.