Vain maailmanloppu

Arvio: 4/5 tähteä.

Kanadalais–ranskalainen ohjaaja Xavier Dolan ansaitsi kannuksena rajun intensiivisellä Mommy-elokuvallaan (2014), joka kertoi äidin ja tämän väkivaltaisen pojan myrskyisästä suhteesta. 28-vuotiaan ohjaajan harteille on jo asetettu uudelleen syntyneen Orson Wellesinkin viittaa.

Vaikka vertaileminen on hieman liioiteltua, niin tuskin kukaan voi kiistää, etteikö Dolan olisi äärimmäisen lahjakas elokuvaohjaaja, jolta voidaan odottaa vielä suuria. Kyseessä on selkeä auteur, jolla on äärimmäinen kunnianhimo elokuvaansa kohtaan.

Vain maailmanloppu on haastava perhedraama, joka pelaa intensiivisillä lähikuvilla. Siinä puhutaan ja puretaan menneisyyden traumoja, itketään rakastamisen vaikeutta ja kerätään jännitteitä osaamatta niitä kunnolla selvittää.

34-vuotias Louis (Gaspard Ulliel) palaa yllättäen kotiinsa 12 vuoden poissaolon jälkeen. Vastassa ovat Martine-äiti (Nathalie Baye), kärttyisä Antoine-veli (Vincent Cassel), tämän arka vaimo (Marion Cotillard) sekä Suzanne-sisko (Léa Seydoux). Yhteydenpito on jäänyt siskolle lähetettyjen synttärikorttien varaan.

Louis on näytelmäkirjailija, jonka vihjataan asuneen homokorttelissa. Menneisyydestä paljastuu rakkaussuhde toiseen mieheen. Louis on kuolemaisillaan, mikä on myös syy kotiinpaluulle.

Hän haluaisi kertoa läheisilleen tämän synkän uutisen, muttei tunnu saavan siihen suunvuoroa. Haluaako hän lopulta sitä edes kertoa, ja onko sillä mitään merkitystä? Katsoja voi päättää.

Vain maailmanloppu kertoo oivallisesti siitä, minkälaista tuhoa puhumattomuus ja selvittämättömät kommunikaatiovaikeudet voivat aiheuttaa. Henkilöt ovat traagisia ja samalla huomattavan koomisia.

Louis saa sivulauseessa kuulla veljeltään, että ”se nuoruuden rakkautesi kuoli muuten syöpään jokin aikaa sitten”. Antoine käyttäytyy muutenkin tiuskivan aggressiivisesti pikkuveljeään kohtaan. Hän haluaisi rakastaa veljeään, mutta jokin estää, eikä aihetta saada aukaistua. Itsekkyys ja jonkinlainen epävarmuus perheyhteisössä tulehduttaa tilannetta entisestään.

Kaikki suistuvat entistä enemmän tolaltaan, ja Louis katselee tätä kaikkea kuin ulkopuolinen.

Hiemankin huonompien näyttelijöiden käsissä Vain maailmanloppu olisi sietämättömän raskasta katsottavaa, koska sen tyylilaji vaatii taituruutta, ääretöntä herkkyyttä ja emotionaalista latausta. Dolanin käytössä on ranskalaisen elokuvan huippujoukkue, joka osaa kantaa merkityksellisen hiljaisuuden ja joka antaa katseiden puhua enemmän kuin tuhat sanaa.

Jossain vaiheessa elokuvan käsikirjoitus jauhaa paikoillaan eikä kehity odotettavalla tavalla. Kenties se juju onkin siinä.

Elokuva perustuu aidsiin kuolleen ranskalaisen näytelmäkirjailijan Jean-Luc Lagarcen teokseen Ihan vain maailmanloppu.

Olli-Matti Oinonen

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.