Viattomat

Arvio: 3/5 tähteä

Toisen maailmansodan kolhut vuoden 1945 Puolassa olivat karut. Ensin maaperää möyhensivät saksalaiset, ja sitten saapuivat venäläiset. Nunnaluostarikaan ei ollut turvassa, kun kiimainen sotilas ovelle kolkutti. Rukouksilla ei raiskauksia peitetty, mutta luostarin muurit säilyttivät julmat salaisuutensa. Ulkomaailmalle ei niistä hiiskuttu, sillä häpeä olisi ollut liian suuri.

Tositapahtumiin perustuva Anne Fontainen elokuva kertoo Punaisen ristin työntekijästä Mathildesta (Lou De Laage), jota hädissään oleva nunna (Agata Buzek) pyytää apuun. Venäläisten sotilaiden joukkoraiskauksen tuloksena seitsemän nunnaa on raskaana, eikä kukaan luostarissa osaa tai halua auttaa. Jumalan apu ei nyt yksin riitä.

Tilanne on häpeällinen. Ulkomaailmasta huolimatta nunnan on noudatettava siveyslupausta, eikä alastonta vartaloa saa paljastaa kenellekään. Uskon ja todellisuuden ristiriita on melkoinen. Lapsivedetkin ovat kohta tuloillaan.

Mathilde on eräänlainen messiashahmo, pelastava enkeli, joka kuitenkin aiheuttaa vastustusta luostarin abbedissan silmissä. Raiskauksen uhri hänkin, syfiliksen saastuttama. ”Halusin säästää teidät häpeältä ja tuomitsin itseni kadotukseen”, hän sanoo tehtyään epätoivoisia tekoja.

Viattomat kertoo järkyttävistä tapahtumista kuin niiden kauheutta vältellen. Rytmisesti Viattomat kulkee ilmavasti ja Caroline Champetierin kuvaus on huippuluokkaa. Visuaalisuudessa on kylmää kauneutta johon luminen maisema ei lämpöä tuo.

Elokuvan sisään kirjoitettu juutalaisen lääkärin ja Mathilden välinen rakkaustarina tuntuu herttasarjanomaiselta täytteeltä. Tilanteessa on jonkinlaista pateettista kärjistystä, josta katsoja enemmänkin kiusaantuu. Kaunis Lou De Laagekin pysyy läpi elokuvan huolitellun ehostettuna. Tyylikkyys vie teholta terää.

Katolisen kirkon kritiikki on voimallista varsinkin, kun kohteena on naisen asema. Sille ei näissä ympyröissä tunneta löytyvän arvoa tai armoa.

Viattomat on siinä mielessä tärkeä elokuva, että se puhuu vaietuista asioista, etteivät ne unohtuisi tai hautautuisi jonnekin häpeän tai uskon muurien taakse.

Valitettavasti maailma ei ole mitään oppinut. Raiskaus on edelleen hyökkääjän pahin nöyryytys. Se jättää ikuiset jäljet.

Olli-Matti Oinonen