Whiplash

Eräänä iltana Mefistofeles, paholaisen kätyri ja sanansaattaja, ilmestyi tohtori Faustuksen ovelle. Faustus, jo vanha mies, oli ikänsä etsinyt viisautta, ja kiusaajalla oli tehdä hänelle vastustamaton tarjous: sieluaan ja ikuista autuuttaan vastaan hänelle avautuisi pääsy salatun tiedon äärelle. Faustus hyväksyi tarjouksen eikä koskaan katunut sitä.

Siinä pähkinänkuoressa Damien Chazellen ylistetty esikoisohjaus Whiplash. Tai ainakin sen übermensch-ihmiskuvan onttouttaan ujeltava ydin.

Nuori jazzrumpali Andrew (Miles Teller) haaveilee olevansa jonakin päivänä suuri virtuoosi. Haave saa pontta, kun konservatorion jazzbändin johtaja Fletcher (J.K. Simmons) nostaa pojan orkesteriinsa. Alkaa sielujen taisto, joka käy yhä vain kovemmilla kierroksilla. Fletcher kun on jopa Full Metal Jacketin legendaarista simputtajakersanttia pahasuisempi jäärä.

Syy? Lepsu päänsilittely kuulemma tuhoaa aidon lahjakkuuden. Sitä ei saa esiin kuin piiskaamalla. Ja piiskaamista sitten piisaa. Sisimmässään Andrew nimittäin uskoo Fletcherin olevan oikeassa. Ne, jotka murtuivat sekopäisen opettajan rautakourassa, eivät olleet neroainesta.

On elokuvassa hyvätkin puolensa. Yhden tähden se saa aidosti musiikillisesta, soiton ymmärrystä osoittavasta ohjauksesta. Toinen kuuluu Sharon Meirin kuvaukselle ja Tom Crossin leikkaukselle, joiden luoma intensiteetti saa Chazellen näyttämään paremmalta käsikirjoittajalta kuin hän tämän esimerkin perusteella on.

Hannu Poutiainen