Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat.

Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat. Pelko ja itsetuhoisuus hengellisissä yhteisöissä. Atena 2017. 307 s.

Sitoessaan jäsenistöään monet uskonnolliset yhteisöt käyttävät hyväksi inhimillistä taipumustamme pelkoihin. Niiltä suojellaan, mutta niitä myös lietsotaan.

Aila Ruohon kirja herättää kysymään, halutaanko yhteisöissä vilpittömästi pelastaa ihmisiä pahalta maailmalta ja helvetiltä. Vai asettuuko painopiste enemmän varojenkeruuseen ja häiriintyneiden johtajaluonteiden autoritaarisuuden pönkittämiseen?

Suppeahkon haastatteluaineiston valossa tutkaillaan pääasiassa reaktioita ja seurauksia, joita sitova ryhmä tuottaa. Ne ovat lähes pelkästään negatiivisia. Valaisevampaa tietysti olisi, jos kuultaisiin myös porukan johtajia ja heitä, jotka eivät epäile.

Jehovan todistajat, lestadiolaiset, mormonit ja helluntailaiset ovat keskeisiä kirjan kymmenestä kohdeyhteisöstä. Haastatteluja on tehty pääosin kirjeitse.

Hälyttävää on uskonpiirien pitäytyminen opetukseen niin tiukasti, että muut kuin oman hengellisyyden muodot ja sisällöt tuomitaan ja niitä jopa demonisoidaan. Haastattelujen ilmentämät kokemukset ovat järkyttäviä erityisesti liittyessään elämän varhaisvaiheisiin, jolloin luontainen aitous tai välitön kriittisyys murtuvat herkästi ja kauaskantoisesti.

Kohahduttavaa on pelkojen absurdius. Pimeän voimien muun muassa väitetään hyökkäävän heti, kun kuuliaisuus ryhmää kohtaan ei ole aukoton. Yksilöllisyyden alistumista yhteisölle kirjassa kuvataan toistuvasti ilmaisulla ”epäterve”.

Kun pelkoja yhteisöissä pikemmin syntyy kuin tukahtuu, näyttää takana olevan säikyttelyn tarkoituksellisuus. Pelkojen läsnäolo varmistaa, etteivät siteet niiltä suojelevaan ryhmään katkea, vaikka säännöt näyttävät arkielämään sopimattomilta ja järjenvastaisilta.

Opetus johtaa herkästi sairastumiseen tai syyllisyyttä ja häpeää aiheuttavaan henkiseen ja fyysiseen hyväksikäyttöön. Monesti tuloksena on seurauskierre, joka kiristää yhteisön otetta jäseneensä.

Vähäinen virhe sääntöjen noudattamisessa voi johtaa sanktioihin; tuomitsemiseen ja vähättelyyn. Tämä tuo lisää syyllisyyttä, ahdistusta ja sairauksia, itsetuhoisuuttakin. Viimeksi mainittua kirjassa käsitellään erikseen.

Johtajiin arvellaan kuuluvan manipulaattoreita, psykopaatteja ja narsisteja. Ryhmäkuuliaisuuden palkaksi luvataan tietysti viime kädessä paratiisin huojennusta. Tästä on taipumusta saarnata enemmän lakikeskeisen farisealaisuuden kuin kristillisen armon ja yksilönvapauden näkökulmasta.

Itsenäisesti ajattelevan jäsenen on pelättävä Jumalan ja demonien lisäksi ilmiantajia ja jopa omia ajatuksiaan ja uniaan. Jos ne ovat yhteisöä vastaan, Herra tuomitsee.

Peloista osa-alueineen esitetään kirjassa yleisluontoisia ja monessa muussakin kuin hengellisessä yhteisössä käyttökelpoisia huomioita. Vastauksena ongelmiin perätään vastuuta ja järkevää kasvatusta.

Ruohon raportti on tärkeä mutta raskas, mikä ei johdu vain aiheesta. Yksittäin eletyt kauheudet listataan melko monotonisesti eteneväksi, harmaalukuiseksi ja toistavaksikin jonoksi. Kasvattava ote puolestaan on sillä tavalla moralisoiva, että päätelmäksi jää itsestään selvä oikeutus ja ojennus toimia ”terveesti”.

Toki on hyvä, kun tieto leviää ja uskontojen uhrit saavat käytännön tukea myös maallisen ”pelastumisen” varalta.

Teppo Kulmala

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.