Aki Ollikainen: Musta satu

Aki Ollikainen. Musta satu. Siltala 2015. 157 s.

Kun kirjailija onnistuu esikoisromaanissaan poikkeuksellisen hienosti, toiseen teokseen latautuu poikkeukselliset odotukset.

Äänekoskella syntyneen Aki Ollikaisen (s. 1973) ensiromaani Nälkävuosi oli vuoden 2012 juhlituimpia: teos kaatoi kriitikot, voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja nousi Finlandia-ehdokkaaksi. Salamamenestys sekoitti kirjailijan henkilökohtaisen elämän, mistä Ollikainen on kertonut julkisesti.

Toisen romaanin Mustan sadun minäkertoja on Ollikaisen oloinen mies, eksyksissä niin itsensä ja perheensä kuin kirjoittamisen ja muistojensa kanssa. Romaanin metafiktiossa kertoja tuskailee kirjan kirjoittamista: käsikirjoitus kulkee muovipussissa, liuskat leviävät auton jalkatilaan, kohtaukset sekoittuvat.

Miten Musta satu vastaa Nälkävuoden lataamiin odotuksiin? Ei kovin hyvin, mutta muistettakoon, että iso siivu vuosittaisesta kotimaisesta proosasta olisi pettymys Nälkävuoden rinnalla.

Siinä, missä Nälkävuoden vahvuuksia ovat hallittu rakenne, kaunis kieli ja koskettava tarina, Mustan sadun heikkouksia ovat sekava tarina ja epätasainen kerronta. Uutuus pohjaa vielä varsin koluttuihin nyky­proosan teemoihin (lapsuuden trauma, suvun arvoitus, isien syntien taakka, keski-ikäisen miehen kriisi, kirja kirjan kirjoittamisesta).

Mustan sadun minäkertojan mieli horjuu kuten kirjan polttopistekin, joka hämärtyy tarinan eri juonteisiin, aikatasoihin ja mutkikkaisiin henkilösuhteisiin.

Lyhyitä lukuja sitoo paikka, Helsingin Malmin likeinen Tattarisuo. Kieltolain aikaan siellä piiloteltiin pirtua, nyt seutu on teollisuusaluetta. Tunnetuksi Tattarisuo tuli lähteestä, josta löytyi syksyllä 1931 ruumiinosia, jalkoja, käsiä, sormia ja jopa pää. Tattarisuon tapaus nousi kansainväliseksi uutiseksi ja arvoitukseksi.

Nykyhetkessä ja muistoissaan minäkertoja hakee Tattarisuolta ratkaisua elämäntuskaansa. Vaimo ja poika ovat lähtökuopissa, mutta kertojan bipolaarisen ja piittaamattoman käytöksen syy jää lukijalle epäselväksi kuten myös nuoruusystävän Joonan paikka tarinassa.

1930-luvun alun aikatasolla Tattarisuolla seurataan mustan magian menoja sekä pirtutrokareiden Heinon, Kivimäen ja Mannilan edesottamuksia. Se, miten aikatasojen tapahtumat ja henkilöt liittyvät toisiinsa, avautuu vaikeasti.

Kantavuutta tuo minäkertojan suvun miesten perintö: paha olo periytyy kaukaa ja siirtyy isoisoisältä pojalle. Nälkävuoden ja Mustan sadun yhtymäkohdat löytyvät juuri pahuuden, sovituksen ja kuoleman teemoista, ”ihmismielen pimeästä kuona-aineksesta”.

Komeimmillaan Musta satu kuvaa 1930-luvun suomalaista maaseutua ja paheellista kaupunkia.

Kieli kimaltaa ja luo väkeviä näkyjä ja vahvoja tunteita Nälkävuoden tapaan. Vastaavasti nykyhetki jää tunnekylmäksi, vaikka Ollikainen ei pihtaile kielikuvissaan.

Musta satu on miesten kirja, jossa naisten tila on ahdistavan kapea ja miesten kautta nähty. Pääpainoin nainen on miehen vaimo, miehen äiti, miehen pikapano ja miesten ammattihuora.

Ehkä Musta satu purkaa Ollikaisen paineet ja lukijoiden odotukset, jotta kirjailija voi rauhassa keskittyä seuraavaan kirjaan.

Risto Löf