Andrei Pajanne: Nadia, onnetar

Imogen 2015. 235 s.

Pseudonyyminä kirjoittavan Andrei Pajanteen edellinen romaani Autuaiden saari (2013) jäi Suomessa liian vähälle huomiolle. Kansainvälistä kannatusta sille uskaltaa povata vieläkin.

Nyt ilmestynyt sisarteos Nadia, onnetar jatkaa edeltäjän teemoja ja yhdistää yksilön, yhteisön ja ykseyden. Samalla se välähdyttää intuitiota kaikkeuden ja elämän olemisesta.

Rakenteeltaan vähemmän jännitteisenäkin Nadia, onnetar hehkuu sanomaa ja visionääristä kekseliäisyyttä. Sivunumerot on varustettu yin–yang-symbolein. Myös romaanin kehitys perustuu vastavoimien vuorokäyntiin, erottamattomuuteen ja etääntymiseen.

Ihmisen ja kosmoksen kulku heilahtelee onnen ja epäonnen heiluriliikkeenä.

Kirjan kuvio on looginen, kronologinenkin. Kahdesta perusvoimasta toinen edustaa jumaluutta ja ykseyttä. Toisen ominaisuudet ovat ”maanpäällisemmät” yksilöllisyys ja yhteisöllisyys. Jälkimmäiset inhimilliset piirteet sekä toteuttavat jumalallista onnea ja valoisaa kohtaloa että tuottavat sattumuksia, itsekkyyttä, epäonnea ja elämänmuodoille välttämätöntä ristiriitaisuutta.

Onnen ja onnettomuuden kontrasti on tärkeä, koska se pitää käynnissä syntymän, elämän ja kuoleman prosesseja ja elämälle luontaisia valintoja ja tapahtumista.

Vastavoimat jatkuvat kuin energian häviämättömyys. Kuoleman tai täyden olemattomuuden ominaisuus ei ole pimeys, vaan uudestisyntymä, koska tyhjyydessäkin toimii kosketus vastaelementtiin – valoon.

Olemassaolon päämäärä ei näytä päämäärältä, vaan alituiselta virtaamiselta korkeammalle ja syvemmälle. Keskeisin toteutuja on silloin rakkaus, joka myös yhdentää Nadia, onnettaren makrokosmoksen mikrokosmokseen. Kaiken ykseys käy toteen moneudessa: vaikuttavasti visioidun luontojakson mukaan puun varsinainen olemus on metsä.

Romaanin symboleiksi tulevat metsän lisäksi muiden muassa lasipallon kuvajaiset, meret, haudat, joki, musiikki, eläimet, sellaiset paikat kuin kuoleman ja primitiivisen kulttuuriheimon asuinsijat sekä ihmiskunnan tulevaisuus.

Kuvataan energiaa, pienintäkin tekoa tai musiikin sielua tai metsän liiketilassa kasvavaa harmoniaa. Nämä juuri, teko ja ilmiöiden virta, ovat olemisen merkitsevä liikuttaja.

Eettisin, uskontoja ja tiedettä yhdentävin ja ihmiskunnan optimistiseen kehitykseen tähtäävin voimin Nadia, onnetar on kirjallisuuden yleislinjoista edukseen poikkeava tapaus. Jossain määrin teksti ”vuotaa”, kun hal tioitumiset, henkeä haukkovat supersuuret tunteet ja kokemukset kuluttavat liki tauotta jatkuessaan kerronnan pohjaa.

Superlatiiveihin kurkottava ihmeellisyys tuntuisikin tässä vaativan enemmän myös arkiläheisimpiin sävyihin ja henkilöluonteisiin perustuvaa vastapoolisuutta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.