Antti Tuuri: Tangopojat

Otava 2016. 317 s.

Pohjanmaan nuorilla miehillä on Antti Tuurin romaanissa yhtäläinen unelma kuin tuhansilla muillakin Suomesta Ruotsiin muuttaneilla 1960–1970-luvuilla: töihin tehtaaseen ja takaisin kotikylään reteästi Volvolla.

Tangopoikien minäkertojan, tanssiyhtye Hurman haitaristin Saulin, vie Kauhavalta vieraaseen maahan töiden ohella kytevä rakkaus. Yhtyeen laulaja Elina on karannut tuntemattoman miehen matkassa jonnekin päin Ruotsia. Selvittämättömät tunteet kaihertavat niin, että Sauli haluaa löytää Elinan. Saulin kanssa Volvon tehtaalle Skövdeen reissaa trumpetisti Harju. Kun kaksikko pääsee Tangopojat-yhtyeeseen, Elinan etsintä jatkuu suomalaisten tanssipaikoissa eri puolilla Ruotsia.

Tuurin romaani puhuttelee suomalaissiirtolaisia, jotka lähtivät ”tekemään raskaimpia ja paskaisimpia töitä, joita ruotsalaiset eivät enää halunneet tehdä”.

Myös 1960-luvun lopun Suomi on tunnistettavissa. Kommunistien ajatukset herättävät kauhua pohjalaisissa isännissä. Saulin pitkätukkaveli Kaitsu innostuu vielä luonnonmukaisesta viljelystä.

Sukupolvet taistelevat, mutta sukupuoliroolit pitävät: miehet tekevät miesten töitä ja naiset hoitavat lapsia. Miesten vinkkelistä Tuurikin tarinansa kertoo. Romaanista hönkii nostalgia: ennen asiat olivat paremmin ja ihanteet kirkkaampia. Tanssimusiikki Laila Kinnusen ja Eino Grönin esittämänä oli sekin parempaa kuin rautalankaräminä.

Perinteitä kunnioittaa myös Tuurin kerronta: ei koukeroita vaan yksinkertaista ja suoraa linjaa. Romaanihenkilöt elävät, olevat, tulevat ja menevät kuin pitkässä kamera-ajossa. Pidätellyt tunteet ovat nopeasti ohi, vaikka kohtalot antaisivat aihetta suurempaan.

Aidosti mutkikas henkilö on ihmissuhteensa sotkeva Elina, jossa on enemmän inhimillistä häilyvyyttä kuin miesjoukossa.