Arvi Perttu: Kipu

Nykyisin Lieksassa asuva kirjailija Arvi Perttu ei ole menettänyt karjalaisuudestaan tippaakaan, vaikka hän muuttikin Suomeen 2000-luvun alussa. Pertulla on loistava ajan- ja historiantaju mutta myös ”bukowskilainen” eroottinen vire lähimain kaikissa teoksissaan.

Kirjoista Petroskoin symposiumi ja Skumbria ovat aika lailla omaelämäkerrallisia, Papaninin retkikunta ja Kipu historiallisia fiktioita. Kipu käsittelee Suomen ja Venäjän historian kipupisteitä, heimosotien ja kansalaissotamme jälkimainingeissa 1918–22.

Romaani jakautuu kolmeen osioon: Tuska, Rakkaus, Kuolema. Kirjailija vie tuskan kokemukset yksilötasolle, päähenkilöiden mahdottoman, sadomasokistisen rakkaustarinan kautta. Enpä tiedä montakaan suomalaiskirjailijaa, joka osaa yhdistää rakkauden, erotiikan ja rankan taustahistorian yhtä lailla ehyeksi kokonaisuudeksi kuin Arvi Perttu.

Vaikka romaani alkaa hurjalla väkivaltakohtauksella, historiallinen fiktio toimii seuraavat 150 sivua omillaan.

Kirjan puolivälissä tullaan siihen kulminaatiopisteeseen, jolloin päähenkilöt, Riikka ja Santeri, tapaavat. Mutta jo tätä ennen on nähty koko kammottava Vienan Karjalan, karjalaisten ”tasavallankin” sotahistoria. Oma tasavalta ei rakennu. Siitä pitävät huolen niin bolshevikit kuin suomalaiset heimosoturit, karjalaiset itsenäisyysmiehet ja jopa englantilaiset.

Riikka ja Santeri tapaavat kaiken kurimuksen keskellä. Santeri on karjalainen ”maalainen”. Riikka, oikealta nimeltään Fredrika, on helsinkiläinen hienostonainen, jo kaiken kokenut mutta kipua, kokaiinia ja rakkautta hän yhä janoaa. Sitä eivät valkoisen Suomen lähettiläät pysty hänelle tarpeeksi antamaan. Riikka himoaa kostoa ja oikeaa Miestä.

Tässä on historiallisen romaanin huikea ulottuvuus. Perttu kuvaa taistelujen, petturuuden ja raakuuden maailmassa ihmisiä, jotka ovat yhtä aitoja kuin Hannu Salaman henkilöt Siinä näkijä missä tekijä -teoksessa.

Kaiken sekasotkun kuvaajana Perttu on vailla vertaa. Tulee mieleen moni elokuvallinen otos, vaikkapa Andrei Smirnovin loistava, aikanaan Neuvostoliitossa kielletty Enkeli. Se on yhtä puistattava kuin Pertun tarina – kuvaus siitä, miten päähenkilöt Kivussa vaihtavat puolta, eivät oikein koskaan tiedä minne kuuluvat, miksi ja ketä tappavat – kunnes havahtuvat. Riikan, mieheksi tekeytyneen kostajan, ei tarvitse tappaa kuin kerran pari, kun se alkaa oksettaa.

Jos jostakin romaania kritisoi, se on tässä: henkilöitä on hieman liikaa. Lukija ei pysy pinnistelemättä kärryillä kaikkien kanssa, mutta se on samaa kritiikkiä, jota voisi esittää Leo Tolstoita vastaan. Hienoa on se, että päähenkilöt puhuvat Vienan karjalaa. Tämä tekee lukijalle hyvää ja panee pinnistelemään kielen kanssa. Muu teksti on kirjakieltä.

Harva kirjailija on päässyt Vienan Karjalan sotaisaan arkeen ja tappamisenkin mielettömyyteen kiinni niin uskottavasti kuin Arvi Perttu. Jollain tavalla jopa rakkaussuhteen tai suhteiden sadomasokismi tulee ymmärretyksi väkivallan kierteen kautta.

Pentti Stranius