Arvio: Jonas Hassen Khemiri n kirja Isän säännöt kuvaa isyyttä ja perhettä viiltävän aidosti, mutta anti jää ohueksi

Johnny Kniga 2019. 333 s.

Todella taitavasti ruotsalainen Jonas Hassen Khemiri kirjoittaa, ja suomentaja Tarja Lipposen työstä ei ole moitteen sanaa. Silti uusi romaani Isän säännöt ontuu. Khemirin lause on välillä melkein taianomaisen upea, mutta kokonaisuus jää raskaista aiheista huolimatta ohueksi.

Isoisä saapuu ulkomailta Ruotsiin ja hänen kymmenen päivän vierailunsa aikana kuvataan perheen kokemuksia, vanhoja katkeruuksia ja keskinäisiä ristiriitoja. On hienoa, että Khemiri nimenomaan kuvaa.

Hän ei selitä eikä tulkitse vaan jättää raa’an mutta terävän kuvauksen lukijan pureskeltavaksi.

Isyys riivitään kirjassa paljaaksi ja näytetään karhean pelokkaassa, ahdistuneessa, ylpeässä ja joskus jopa hitusen onnellisessa kauneudessaan. Nähdään, kuinka normien puristuksessa päätyy helposti kurittamaan sekä itseään että läheisiään.

Yksin isyyden suorittamista kipuileva isä miettii, että muilla ”ei ole houkutusta satuttaa lasta vain siksi, että tällä on tarpeita, vain siksi että lapsi on pieni, vain siksi että lapsi niin selvästi ilmaisee tarvitsevansa isäänsä”.

Roskapuhettahan se on, että muilla ei olisi.

Rodullistetun arki Ruotsissa on se kehys, josta käsin Khemirin teksti aukeaa, ja se on läsnä koko ajan, vaikka sitä ei alleviivata. Se ei vähennä kirjan hahmojen samaistuttavuutta. Tapahtuu päinvastoin. Arjen rujous ravistelee toiseuden pois.

Perheen jäsenet suorittavat elämää ja pakoyritykset muodostuisivat koomisiksi, jos yleistunnelma ei olisi niin painostava.

Arki ei irrota otettaan, ja kerronnassa painotetaan vääjäämättömyyttä ja toistumista. Loppuratkaisukaan ei ole pikkiriikkisestä toiveikkuuden pilkahduksesta huolimatta mikään ratkaisu. Mieleen tulee samaan tapaan synkistelyn vuoksi synkistelevä Aku Louhimiehen elokuva Paha maa (2005).

Kirja etenee nopeatempoisesti lyhyellä ja nasevan toteavalla lauseella.

Nimiä perheenjäsenille ei anneta, mutta Khemiri tekee heistä silti koskettavan inhimillisiä ja aitoja.

Kirjallisesta virtuositeetista ja viiltävän taitavista henkilökuvista huolimatta kirjan perusongelma on, että se tuntuu lopulta vain satunnaiselta fragmentilta jonkin perheen rupisen kauniista arjesta. Sosiaalipsykologista antia on, mutta ei oikein tarinaa.

Pasi Huttunen

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Kirjat

Arvio: Näillä Heli Laaksosen runoilla voit pelastaa päiväsi

Kirja-arvio: Kersti Juva tarjoaa mielenkiintoisia havaintoja kielestä ja sen vivahteista

Kirja-arvio: Tarinoiva kirja kokoaa valokuvat Eppu Normaalin yhteistyöstä valokuvaaja Harri Hinkan kanssa

Kirja-arvio: Marianna Stolbowin esikoisromaani herättää paljon kysymyksiä

Kirja-arvio: Teemu Keskisarjan uusi kirja kuvaa tapahtumia, joita käsiteltäisiin nykyään sotarikostuomioistuimessa

Kirja-arvio: Anna Puu tarinoi itsestään ja musiikistaan lempeästi ja tunteellisesti tuoreessa elämäkerrassaan

Kirja-arvio: Eira Mollberg kuvaa rehellisesti alkoholiriippuvuuttaan dokumenttiromaanissa, joka dramatisoitiin saman tien myös näyttämölle

Kirjaarvio: Suomalaisen Malinin karu kohtalo avaa ikkunan 1600-luvun maailmankuvaan

Sarjakuva-arvio: Tauri Oksalan Kymppiegee on episodimainen kertomus erään setelin matkassa

Kirja-arvio: Kari Häkämiehen kahdeksas romaani jatkaa poliittisen vallan tutkimista

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.