Bair Irincheev: Kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 venäläisin silmin

Suom. Mirko Harjula. Minerva 2016. 297 s.

Viime vuosina Suomessa on voitu tutustua tutkittuun puna-armeijan tapahtumahistoriaan Suomen ja Neuvostoliiton välisissä sodissa. Suuren panoksen tähän on antanut Helsingissä asuva Bair Irincheev, joka on päässyt lähteinensä lähimmäksi puna-armeijan ruudintuoksua.

Eräs suomalaisen ja venäläisen sotahistoriankirjoituksen välisistä kuiluista on pitkään ollut Viipurin kukistumisen jälkeiset taistelut Tali-Ihantalassa. Neuvostoliitossa ja Venäjällä siitä on yleensä vaiettu, esimerkkinä muutaman vuoden takainen Ilja Moštšanskin lähes samanniminen teos.

Irincheevin uutuus Kannaksen suurtaisteluista korvaa sen tapahtumakuvauksena lähes täysin.

Kirjan näkökulmasta vihollinen on Suomi. Teos etenee totutusti Valkeasaaren, Kuuterselän, Siiranmäen ja Viipurin kautta Tali-Ihantalaan ja Äyräpäähän. Jokaisesta taistelusta suomalainen lukija oppii uutta.

Yllätykseksi saattaa nousta Viipurin fiaskon varjoon jäänyt Tammisuon taistelu, jossa puna-armeija koki ensimmäistä kertaa joutuneensa kova kovaa vastaan, eikä vähiten suomalaisten Saksasta saamien panssarinyrkkien ansiosta.

Tali-Ihantalan ja Äyräpään suurtaistelut paljastuvat yhtä hirvittäviksi lihamyllyiksi niin puna-armeijalle kuin suomalaisillekin. Taistelujen raakuutta ilmentävät sotavangeiksi jääneiden suomalaisten kohtalot – niitä sivutaan paljon puhuvasti.

Irincheev on asettanut tavoitteekseen tutustuttaa myös venäläiset lukijansa Kannaksen taisteluihin, ja sen hän tekee hyvin.

Irincheev kirjoittaa sujuvasti ja väliin hyvinkin lennokkaasti – esimerkiksi Viipurin puolustuksesta vallinneita erimielisyyksiä en korottaisi ihan salaliitoksi asti.

Irincheev käyttää dokumentteja, haastatteluja ja muistelmateoksia, joita kaikkia Suomessa eivät alan harrastajatkaan tunne. Myös kirjan suomennos kulkee varsin mukavasti.

On tosin harmillista, että osa kirjan venäläisen laitoksen pikkuvirheistä on toistunut suomennoksessa. Erityisesti sotilastermeissä olisi ollut vielä tarkistusten paikka.

Venäläisetkään arkistot eivät vastaa kaikkiin kysymyksiin. Puna-armeijan komentajat ovat esimerkiksi saattaneet ”hienotunteisesti” jättää panssarimenetyksensä ilmoittamatta.

Nämä aukot Irincheev kuitenkin paljastaa, ja muutoinkin hän vertailee suomalaisia ja neuvostoliittolaisia lähteitä tai ainakin tuo niiden ristiriidat esiin. Toki yhteensovittamistakin yksityiskohtien osalta vielä jää.

Parhaimmillaan Irincheev on taistelukentän tapahtumissa. Sen sijaan taustat jäävät yksioikoiseksi.

Kirjan rinnalla kannattaakin lukea esimerkiksi Kimmo Rentolan hiljattaista Stalin-uutuutta. Se valaisee Kremlin tavoitteita vuonna 1944 – Teheranin lupauksista huolimatta ne ulottuivat syvemmälle Suomeen kuin Neuvostoliiton julkinen tavoite, vuoden 1940 rajojen saavuttaminen. Suomen johtokaan ei vuonna 1941 aivan syyttä rynnännyt uuteen sotaan.

Kyllä torjuntavoitto on terminä yhä paikallaan.