Bruce Springsteen: Born to Run

Suom. Ilkka Rekiaro. Otava 2016. 543 s.

 

Bruce Springsteenin (s. 1949) tuotanto on työhönsä onnistuneesti uppoutuneen ihmisen kartasto. Se kulkee itärannikolta länteen ja takaisin, se kiertää maailmat ja Euroopat.

Bruce kuvaa elämäänsä usein sinuttelumuodossa. Puhuu minullekin. Tavallaan olen siellä konkreettisesti itse. Jokainen fani on.

”Päivän paras rock ruumiillistuu Springsteenissä... Hänen ei tarvitse olla minkään muun kuin itsensä näköinen, eikä hänen ole väliksi sytyttää kitaraansa tuleen. Se palaa muutenkin.” (Keskisuomalainen 13.6.1985)

Tuo oli lehtikirjoitukseni päätöshetkiä Göteborgin Ullevilta. Bruce teki yhtä ensimmäisistä stadionkeikoistaan. Konsertin encore Twist and Shout oli kohta tulossa, enkä onnesta mykkyrällä tiennyt, että sadan metrin päässä minusta backstagella Bruce samaan aikaan heitti kitaransa tuottaja Jon Landaun päätä hipoen siruiksi seinään.

Areenoiden korostama julkisuuspaine oli hänelle siinä hetkessä sietämätön.

Born to Run oli ilmestynyt vuosikymmen aiemmin. Se on albumi, jonka ulos päästämistä Bruce pitkitti äärimmilleen. Elämäkertaansakin hän on kirjoittanut seitsemän vuotta. Kirja on kuin konsertti. Growin’ Up. Bändi esitellään henkilö henkilöltä opuksen keskellä.

Pyrkimys olla huipulla sisältää eksistentiaalisen johtomotiivin. Tunnemuistojen välke, kodin atmosfääri tai Elvis Presley ja The Beatles -nimiset näyt käyvät merkityksiksi, joiden kosketuksen lukija kokee elämällä oman lapsuutensa ja nuoruutensa tuokiokuvia, erilaisuudessakin samastumiskohteita.

Brucen ensisäkeet ovat katolisessa koulussa, ja 60 vuotta myöhemmin laulut päättyvät rukoukseen. Elämä on itseyttä ja voittamista varten, mutta taistelu tekee nöyräksi. Springsteen ei kaihda kuvaamasta himoa itsensä uuvuttamiseen mutta ei myöskään masennuskausiensa helvettiä.

Työtä leimaa ehdoton pomo-asenne, määrätieto, saavutuspakko. Se selittää kurinalaisen hillittömyyden, mikä tekee Springsteenin E Street Bandista Elviksen, Beatlesin tai Rolling Stonesin tavoin ylivertaisen.

Jo aivan nuoren Brucen on pakko tanssia ja rokata, vaikka kitara, jumalainen esine, on hänelle aluksi vaikea ja asema varhaisessa bändissä epävarma. Mutta hän oivaltaa mustan rytmikulttuurin sielun ja valkoisen sävelsydämen sitä kohtaan tunteman veljeyden. Hän tahtoo ilmaista, että arvostus musiikkiin on rakkautta periarkeen mutta myös sen ulkopuolisiin viettelyksiin ja yksinäisyyteen.

60-luku lukemattomine maagisine levyineen, 70-luvun kapina ja myöhempi aikakausi ilmiöineen lyövät Brucen tuotantoon kulttuurileiman. Amerikan tragediat, kuten Vietnam, eriarvoisuuden ja kapitalismin varjot ja WTC-iskuun liittyvä The Rising (2002), ovat osa sitä.

Bruce Springsteen halusi lauluntekijäksi Bob Dylanin tapaan. Hän kirjoitti vaikuttaakseen ihmiseen ja yhteiskuntaan.

Alku – kaksi ensimmäistä levyä – oli sentimentaalinen mutta monikerroksinen. Sitten hän tähtäsi teokseen, joka ei kertoisi jostakin, vaan kaikesta. Kolmannen albumin nimilaulu Born to Run on henkilökohtaisen ja historiallisen tilinteon huima taitekohta.

Tietoisuus ja vaisto eivät liittoudu avartaakseen älyllisyyttä vaan toimiakseen tekoina. Brucen julistus on yhdistää rockin historia ja nykyaika vastaamalla identiteettikysymyksiin yhteisön paineissa. Mitä merkitsee elää epävarman huomisen edessä, rakkautta ja vapautta janoavana amerikkalaisena?

Laulut kertovat työväestöstä ja keskiluokkaisista. Usein hän kehittelee fiktiivisiä henkilöitä kotiseudultaan New Jerseyn lähipiiristä.

Hän tiedostaa ja myöntää rockin eskapismin, mutta myös teknisiä taitoja isomman tekijän, sielun, jolla musiikkia esitetään. Hän tahtoo olla se, tulkki, Soul Man.

Toki Bruce rakastaa rockin lomassa myös muuta; surffaamista, moottorin ja maiseman kohtaamista, yksinäistä mietiskelyä ja myöhemmin perhe-elämää. Kun Bruce konserteissa kertoo ja näyttelee, kuinka välttyi kutsunnoissa Vietnamilta, tai miten kohtasi myrsky-yönä musiikillisten intohimojensa perikuvan, saksofonisti Clarence Clemonsin, tarinat ovat eloisampia kuin kirjassa.

Silti hän monin kohdin tavoittaa vastaavaa värisävyä ja mustavalkovärinää myös tekstiin.

Ilkka Rekiaron upeasti kääntämässä teoksessa Springsteen on realistinen kuvaaja, kekseliäs kielikuvavelho ja kuvittelija.

Musiikintekijänä hän aluksi kuvitteli olevansa parempi kuin oli, kunnes Born to Run (1975) ja sen henkilöitä uudistava Darkness on the Edge of Town (1978), rosoisen viihdyttävästi jatkava The River (1980), katuöinen Nebraska (1982) ja Vietnam-veteraaneilta johtoaiheen saanut Born in the USA (1984) todistivat, että hän oli parempi kuin kuvitteli.

Kuitenkin Bruce on pysynyt enemmän New Jerseyn itsetietoisena ja ylpistelemättömänä duunaritulkkina, jota suhteet sukuun, eritoten vanhempiin, ovat koetelleet, kannustaneet ja tahtoen ja tahtomatta johdattaneet. Se kuuluu ja näkyy albumeilla ja kiertueilla, jotka osana omaa elämäntarinaamme yhä jatkuvat.

 

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.