Giacomo Leopardi: Mietteitä

”Maailmankaikkeus on vain kuin luomi, kuin pisara metafysiikassa.” Tuon jokseenkin kosmisen ajatuksen tallensi muistivihkoonsa Italian 1800-luvun merkittävin runoilija Giacomo Leopardi (1798–1837) huhtikuussa 1826.

Isänsä kirjastossa Recanatin pikkukaupungissa varttunut Leopardi on tunnettu laulullisista runoistaan, joiden kirkkaus ja poseeraamaton melankolisuus ovat lujaa tekoa. Hän harjoitti myös aktiivisesti filosofiaa jättäen jälkeensä tuhansia sivuja sekalaisia merkintöjä.

Vuonna 1845 postuumisti ilmestynyt Mietteitä sisältää 111 lyhyehköä, aforismin ja esseen välimaastossa liikkuvaa näkemystä ihmisen roolista yhteiskunnallisena oliona.

Pessimistiksi leimatun Leopardi kriittiset huomiot eivät toki ole lajissaan poikkeuksellisia, mutta hänen hulppeasti päivänpolitiikan ulkopuolella kulkeva kuvotuksensa on silti enimmäkseen tuoretta.

Leopardi kokee yhteiskuntaeläimyytemme teatterinomaisena pelinä, jossa viekkaat lurjukset hallitsevat jalompiaan tai naiivimpiaan.

Tämä sosiaalisen todellisuuden lainalaisuus on vallitsevista ideologioista riippumaton. Jalot ihmiset joutuvat naurunalaisiksi alentuessaan juonitteluun ja juoruiluun, joka on yhteisöjen normaalitila. Naiivit taasen pysyvät naiiveina, koska he aavistavat hallitsijoiden lurjusmaisuuden piilevänä itsessään, ja siksi naiivit mieluummin hyväksyvät hallitsijansa kuin kyseenalaistavat itsensä.

Valta-analyysissään Leopardi on lähellä Niccolò Machiavellin Ruhtinasta. Luonteenpiirteisiin eli käytännössä luonnevikoihin ja inhimillisiin heikkouksiin keskittyessään Mietteitä muistuttaa Baltasar Graciánin Maallisen viisauden käsikirjaa, La Rochelafouldin Mietelmiä ja Jean de la Bruyèren Luonnekuvia.

Niissä ihminen on itsekeskeisyydessään surkuhupaisan turhamainen olento, josta Leopardi kaikesta huolimatta välittää. Hänestä suunnilleen jokainen on tarkemmin katsottuna rakastettavan originelli.

Lopuksi Leopardin terveiset Suomeen: ”Lapsuusvuodet ovat kunkin muistoissa suorastaan satumaisia aikoja niin kuin kansojen muistoissa satumaisia aikoja ovat niiden lapsuusvuodet.”

Pekka Jäntti