Hanna Hauru: Jääkansi

Hanna Hauru: Jääkansi. Like 2017. 117 s.

Novelleja ja pienoisromaaneja julkaissutta Hanna Haurua (s. 1978) on verrattu Rosa Liksomiin ja Timo K. Mukkaan. Haurun pohjoisen ääni on monesti inhorealistinen, eikä Jääkansi tee poikkeusta. Kuvataiteen puolelta tulee mieleen Kalervo Palsa ja hänen päiväkirjansa: yhtä groteskia, yhtä ahdistavaa.

Jääkannen minäkertoja, nuori tyttö, on menettänyt isänsä sodassa ja saanut tilalle uuden kokelaan, harhaisen alkoholistin, jonka tyttö nimeää mielessään Pahaksi. Eipä silti, äitikään ei ole äiti vaan Betti.

Alusta saakka kaikki on yhtä umpikujaa. Edes kenkiä ei ole, koulu jää toviksi käymättä, ja vanhempien unohtama pikkusisko saa maata sikolätissä emakon imetettävänä, kunnes kunta toimittaa hänet sotalapseksi Ruotsiin.

Minäkertojaa emakko ei huoli syliinsä.

Eritteitä tulviva psykiatrinen sairaala tarjoaa työpaikan ja samalla hetken rauhan, kunnes Paha päätyy sinne potilaaksi. Rakastaja löytyy suljetulta osastolta, mutta lopulta on sattumaa, kuka on hoitaja ja kuka potilas. Koko niin sanottu perhe on tuomittu tuhoon, ja kuolema oman käden kautta tarjoaa ainoan poispääsytien.

Jääkannen kieltä voi kiittää ytimekkyydestä, mutta kokonaisuus on puistattava. Toivon ja lohdun aspekteja siitä on täysin turha etsiä. Koti on ”mustien muistojen mökki”.

Tämän kauheuden keskellä on hyvä muistaa, mitä L. M. Montgomery aikoinaan kirjoitti: ”Mäntymetsät ovat yhtä todellisia kuin sikolätit.”

Eija Komu