Hannah Arendt: Eichmann Jerusalemissa: raportti pahuuden arkipäiväisyydestä

Hannah Arendt: Eichmann Jerusalemissa: raportti pahuuden arkipäiväisyydestä. Suom. Antero Holmila ja Jouni Tilli. Docendo 2016. 381 s.

Politiikan teoreetikko Hannah Arendtin (1906–1975) analyysit toimijuudesta, vallasta ja ideologioista ovat pysyvästi ajankohtaisia. Antero Holmilan ja Jouni Tillin suomentamana ilmestynyt Eichmann Jerusalemissa on hätkähdyttävän ajankohtainen.

Saksan natsihallinnossa toiminut Adolf Eichmann organisoi ennen toista maailmansotaa juutalaisten pakkomuuttoja ja omaisuudenriistoa sekä sodan aikana junakuljetuksia keskitysleireille. Sodan jälkeen hän pakeni Argentiinaan.

Israelin salainen palvelu kidnappasi Eichmannin toukokuussa 1960. Jerusalemissa hänelle pidettiin pitkä näytöksellinen oikeudenkäynti, jonka lopputulos, kuolemantuomio, oli ennalta varma.

Arendt seurasi paikan päällä prosessin, raportoi siitä The New Yorker -lehdelle ja kirjoitti siitä nyt suomennoksena ilmestyneen kirjan.

Arendt pyrki objektiivisuuteen Eichmannin, syyttäjän, puolustuksen, todistajien ja tuomareiden kannalta. Kirja aiheutti kohun. Arendtin tulkittiin ymmärtäneen liikaa Eichmannia ja liian vähän juutalaisia. Hänen ilmaisunsa ”banaali pahuus” käsitettiin väärin.

Arendt oli saksanjuutalainen. Hän toimi natsihallintoa vastaan, kunnes pakeni Yhdysvaltoihin 1941.

Omalla kohdallaan hän piti juutalaisuutta ulkoisena satunnaisuutena. Kukaan ei valitse syntymistään rotuun, kulttuuriin, sukupuoleen tai ihonväriin ja silti nämä seikat määräävät miljoonien kohtalot luokittelua ja arvottamista harrastavassa maailmassa.

Arendt näki natsihallinnon murhaavana mahtina, joka harjoitti valtion tasolla laillistettua kuoleman politiikkaa juutalaisiin, puolalaisiin, mustalaisiin ja muihin ei-sopiviin ihmisiin. Natsien järjestelmällinen tuhotoiminta oli sekä kansanmurhaa että rikollisuutta ihmisyyttä vastaan.

Kuuden miljoonan juutalaisen tappamista edesauttoi se, että he olivat diasporassa elävä valtioton kansa. Israel perustettiin 1948.

Jerusalemissa Eichmannilta kysyttiin toistuvasti, tajusiko hän todella, mitä hän teki työkseen ja mitä hänen omatuntonsa sanoi, jos hänellä sellainen oli. Kysymyksiin Eichmann vastasi järkkymättömän byrokraattisesti. Hän oli kuuliainen ratas sotilaallisessa organisaatiossa.

Arendtin mukaan Eichmann ei ollut älyllisesti välkky ja hänellä oli huono muisti. Mies rakasti kömpelöitä fraaseja, joita sujautteli puheeseensa epäloogisesti. Hän oli ihanteellisen yksinkertainen osatekijä autoritaarisessa käskyhierarkiassa, jossa vastuu kollektiivisesta toiminnasta on aina jossain muualla.

Eichmann ei ollut sillä tavalla korkeassa asemassa kuin oikeudenkäynnin syyttäjä pyrki hänet näkemään, mutta hän oli aktiivinen toimija murhatyössä.

Eichmann painotti, ettei ollut tappanut omin käsin yhtään juutalaista. Oliko hän aidosti vai valheellisesti kyvytön tajuamaan, että kuljetusten organisointi oli osallisuutta massamurhaan, jäi jossain määrin vastausta vaille.

Arendtin mukaan banaali pahuus piiloutuu tavalliselta vaikuttavaan arkeen. Natsimielisyys oli toki myös fanaattista mekastusta ja pahuuden marssiaskeleita. Teologiassa paha määritellään ei-miksikään. Paha mitätöi elämää.

Natsit tähtäsivät loppuratkaisuun, juutalaisten loppuun, mutta, kuten Arendt totesi, unohduksen aukkoja ei tule, koska aina jää joku kertomaan, mitä on tapahtunut.

Helena Miettinen