Hannele Klemettilä - Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä

Atena 2013. 193 s.

Viime vuoden helmikuu oli helmikuista synkin. Salametsästäjät mellastivat Kamerunin ja Tšadin väliin jäävän Bouba Ndjidan luonnonsuojelualueella ja nitistivät alueen norsukannan viimeistä kärsää myöten.

Norsujen annus horribilis oli jo takana, sillä edellisvuonna norsuja surmattiin ainakin 2500, mutta joukkomurha on huono lähtölaukaus uudelle vuodelle.

Parempia uutisia ei kuulu tänäkään vuonna. Maaliskuun loppupuolella samalla suunnalla koettiin oikea pärttylinyö, kun salametsästäjät tappoivat muutamassa tunnissa miltei sata norsua.

Toiminta on barbaarista, piittaamatonta ja sietämättömän julmaa. Joku voisi lisätä, että se on aivan keskiaikaista. Vikaan menisi: historiantutkija Hannele Klemettilän uutuusteos Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä osoittaa, että suhteessamme eläimiin olemme keskiaikaisia esivanhempiamme monin verroin barbaarisempia, piittaamattomampia ja julmempia.

Klemettilä on tullut tunnetuksi keskiajan vahvana puolestapuhujana. Aiemmissa teoksissaan kuten Keskiajan julmuudessa hän on korostanut, etteivät nuo vuosisadat olleet pelkkä tietämättömyyden pilvi kahden aurinkoisen ajan välissä. Kullakin ajalla on oma pimeytensä, mutta niin on pimeällä pilvellä hopeavuorinsakin.

Hopeaista on tällä kertaa se, miltä ihmisen ja eläimen tuolloinen suhde näyttää. Väite on tutulla tapaa revisionistinen. Ei, keskiaikaa ei tunnista siitä, että koiria potkitaan, hevosia piestään ja oleminen on teurastetuksi tulemista.

Pikemmin nämä tunteettomuudet luonnehtivat modernia aikaa, josta kirjailija Margaret Atwoodin dystopia on vain pienen hyppäyksen päässä. Atwoodin maailmassa lihateollisuus tuottaa ”napostipuja”: kanoja, joita voidaan surutta syödä, koska niillä ei ole päitä eikä siten tietoisuutta.

Olla eläin on olla lihaa tai muuta kulutustavaraa. Eihän kukaan keksisi luoda ”pihvihmistä”.

Keskiajalla eläin sitä vastoin eli omaa elämäänsä. Osalla tietysti koitti teurastuksen aika, mutta kuolemahan koski kaikkea, mikä kulki ja hengitti. Klemettilän kirja on täynnä esimerkkejä tuolloisten kotieläinten melko mukavistakin elinoloista. Siat ja lehmät vaeltelivat vapaasti. Apurieläimet tekivät töitä, joista itse emme konttorirotan aivoillamme selviäisi. Ruhtinaan metsästyskoirat asuivat majassa, jollainen nykyään kelpaisi nirsommallekin turistille.

Ihmisen ja eläimen välillä oli tärkeä tunne- ja symboliside. Hevonen saatettiin haudata omistajansa hautapaikan viereen. Koirissa ja kissaeläimissä nähtiin tavoittelemisen arvoisia hyveitä.

Klemettilän kirja luo valoa tärkeään paradoksiin. Keskiajalla ihminen erosi eläimestä siinä, että ihmisellä oli sielu. Periaatteellinen ero kuitenkin salli kaltaisuuden ilmetä lukuisilla tavoilla.

Tänä darwinilaisena aikana taas tiedetään, että ihminen eroaa muista eläimistä mitättömän vähän. Vaan entäs sitten, kun tämä mitätön ero on antanut ihmiselle entistä suuremman vallan muiden eläinten yli?

Kysymys on filosofinen, eikä se kuulu historian alaan. Toisaalta Klemettilän olisi kannattanut ottaa siitä jollakin lailla mittaa. Kysymyksillä kun on ikävä taipumus jäädä kaikumaan juuri silloin, kun niitä ei kysytä. Nyt sijaa valtaa antikvaarinen katsanto, joka viehättyy menneestä niin paljon, ettei tulevaisuus kiinnosta.

Klemettilä kyllä toteaa, että norsujen metsästys on nykyään kielletty, mutta tuhansista ja tuhansista salakaadoista ei ole mainintaa. Niistä puhuminen olisi kuitenkin vain vahvistanut teoksen väitettä.

Federigon haukka on hyvin kirjoitettu ja kauniisti kuvitettu teos. Se olisi voinut näyttää oman aikamme oikeana eläinten keskiaikana. Ei siihen tarvittaisi edes aktivismia, ripaus ankarampaa ajattelua riittäisi.

Uuden tulevaisuuden kuvittelussa se olisi voinut olla etulinjassa, vainukoira vaikeasti seurattavilla jäljillä; nyt se on kuin kotikissa, joka viiksikarvat ja korvat ojossa katsoo television luontodokumenttia.