Hannele Klemettilä - Keskiajan julmuus

HANNELE KLEMETTILÄ Keskiajan julmuus

Atena 2008. 365 s. Keskiaikaan erikoistuneen tutkijan Hannele Klemettilän laajassa teoksessa avataan sitkeää myyttiä, jonka mukaan Euroopassa vallitsi pimeyden ja julmuuden aika 1200-luvulta 1500-luvun alkuun.

Klemettilä osoittaa, että kun julmuudella tarkoitetaan raakalaismaisuutta ja sadistista asennetta toisten kärsimykseen, keskiaikaiset ihanteet eivät hyväksyneet saati arvostaneet tällaista menoa. Tuolloisena korkeana ihanteena oli caritas eli myötätunto ja lähimmäisenrakkaus.

Katolinen kirkko ja sen teologinen ajattelija Tuomas Akvinolainen määrittelivät keskiajan moraalin. Julmuus ulkoistettiin helvetin asukkien ja pakanoiden ominaisuudeksi. Kristillistä oli ankaruus "järkevänä kovuutena". Jyrkästi hierarkisessa sääty-yhteiskunnassa ylemmillä oli oikeus hallita kurin kanssa alempiaan.

Kuvat pelotteena Usko tuonpuoleisuuteen leimasi myös maallista oikeutta. Rangaistukset rikoksista olivat kovia, mutta ainahan oli mahdollista saada armahdus kuoleman jälkeen.

Kuolemanrangaistuksia toteutettiin hirttämällä, miekalla mestaamalla, roviolla polttamalla, hukuttamalla ja elävältä hautaamalla. Ihmisiä paloiteltiin ja heidän sisälmyksiään keräiltiin varrastikkuihin. Ei aivan ihme, että kysymys ajan julmuudesta on sinänsä olemassa!

Klemettilän mukaan julkisia teloituksia ei kuitenkaan järjestetty kovin usein. Keskiaikaisilla kuvilla teloituksista, joista kirjassa on näyttävä kooste, oli pelotetehtävä. Kansa ei juuri osannut lukea ja heidän tapansa mieltää kuvia oli erilainen kuin meidän.

Keskiaikaa leimasivat ristiretket, monet pitkät sodat ja ritari-ihanne. Sodankäyntiin kehiteltiin monenlaisia vehkeitä ja etupäässä lähitaistelun tarpeisiin. Toisaalta, millä aikakaudella ei olisi sodittu ja ei olisi ollut ajan teknologian mukaisia välineitä? 1900-luku lienee uhrilukujen näkökulmasta toistaiseksi pahin.

Loistokausien välissä Klemettilä käy läpi sääty-yhteiskunnan alistettuja ryhmiä. Niitä olivat fyysisesti poikkeavat ja isorokon, kupan tai lepran runtelemat eli "rumat", psyykkisesti oireilevat, naiset, lapset ja eläimet. Klemettilä kertoo huolellisesti, miten holistisen maailmankuvan avulla selitettiin näiden ryhmien aseman laatu. Tämä on kirjan kiinnostavin ja aiempaa tutkimustietoa hyvin täydentävä osa-alue.

Eurooppalainen ihminen ei kuollut sukupuuttoon keskiajalla. Vaikka naiset ja lapset saivat elää kontrollissa, se ei läheskään aina tarkoittanut kärsimystä. Klemettilän mukaan ystävällisyys ja suopeus olivat tuolloin mahdollisia niin kuin muinakin aikoina. Myös psyykkisesti oireilevat saattoivat saada kelvollista kohtelua ja olihan myös myönteisiä vivahteita sisältänyt narrikulttuuri. Eläimistä saatettiin huolehtia jopa paremmin kuin 2000-luvulla.

Tarkka historiantutkimus löytää periaatteessa mistä tahansa ilmiöstä monipuolisemman kuvan kuin yksipuolistavien myyttien kannattelemat käsitykset ovat. Niin nytkin. Yksi syy keskiajan varjostumiseen julmaksi ja pimeäksi on sen sijoittuminen monialaisesti loisteliaiden antiikin ja renessanssin väliin.

Toisaalta voi kysyä, onko nykyaika vähemmän julma kuin joku muu aikakausi. Surullista kyllä, ei taida olla.