Heikki Saari: Kotiryssät. Suomalaista suhdetoimintaa neuvostoaikaan.

Neuvostoliiton ja KGB:n luoma kotiryssä-instituutio vaikutti merkittävästi niin Suomen sisä- kuin ulkopolitiikassa neuvostoaikana. Sen ”rakentaminen” alkoi toden teolla vuosina 1955–56, jolloin Neuvostoliiton tavoitteena oli turvata Urho Kaleva Kekkosen valinta Suomen presidentiksi. Jatkossa pyrittiin ”kekkoslaisten” ja YYA-vaikuttajien vallassa pysymiseen.

Keskeinen kotiryssämme oli Viktor Vladimirov, eri tehtävissä Suomessa vuodesta 1955 liikkunut legendaarinen diplomaatti. Hän loi suhteet niin presidenttiin kuin sittemmin Suojelupoliisin päällikköön Seppo Tiitiseen.

Vladimirov oli kielitaitoinen herrasmies. Vaikea uskoa hänen (mahdollisesti) toimineen myös niin sanottujen ”märkien juttujen”, jopa salamurhien taustalla. Ei toki Suomessa...

Toimittaja ja tietokirjailija Heikki Saari on kirjoittanut muun muassa henkilökuvat Eero Heinäluomasta ja Jacob Södermanista. Kotiryssät-kirjaa varten Saari on haastatellut lukuisia poliitikkoja, joilla oli omat läheiset yhteyshenkilönsä Neuvostoliiton Helsingin lähetystössä.

On mielenkiintoista lukea, miten esimerkiksi Matti Ahde, Ilkka Kanerva, Jaakko Laakso, Erkki Liikanen, Pertti Salolainen, Jarmo Virmavirta, Seppo Kääriäinen ja Paavo Väyrynen selittävät kotiryssä-instituutiota. Valtaosa heistä näkee läheisen, jopa ystävyyssuhteen olleen hyödyllinen kontakti ja kanava tiedon kulkiessa Helsingistä Moskovaan ja takaisin.

Soraääntä edustaa lähinnä kirjan loppupuolella kommentteja antava Ben Zyskowicz, joka pitää toimintaa maanpetoksellisena.

Ensimmäiseksi kotiryssät lähestyivät maalaisliittoa/keskustapuoluetta 1950-luvulla, sittemmin myös demarit ja kokoomus saivat omat yhteyshenkilönsä. Paradoksi on, että Tehtaankadun KGB-miehet jättivät kommunistit rauhaan. Heistä ei ollut todellista hyötyä tietojen urkinnassa.

Saari tekee myös selvän eron vakoilun ja kotiryssä-tapailun välille. Ilmaisia lounaita, ilman vastapalvelua, ei toki tarjottu poliitikoillekaan, mutta hyödyllistä tietoa voitiin vaihtaa Suomen kautta niin itään kuin länteen.

Suojelupoliisi oli suhteellisen hyvin perillä toiminnasta ja varoittikin joskus liian innokkaita nuoria poliittisia ”broilereita” pitämästä liian läheisiä henkilösuhteita Tehtaankadulle. Toisaalta, moni nouseva poliitikko oli jopa ylpeä omasta kotiryssästään.

KGB-miehet sekä onnistuivat että epäonnistuivat tavoitteissaan. YYA-sopimuksen ja virallisen ystävyyspolitiikan taakse saatiin vähitellen kaikkien pääpuolueiden nokkamiehet.

Kun Kekkosen terveys petti 1980-luvun alussa, kotiryssät yrittivät vielä suomalaisten teollisuuspohattojen myötävaikutuksella nostaa pitkälle alkoholisoituneen Ahti Karjalaisen presidentiksi. Mauno Koivisto sai kuitenkin kansan äänet ja oli ylivoimainen. Neuvostoliiton hajottua 1991 kotiryssät palasivat vähin äänin Moskovaan, monet kirjoittelemaan muistelmiaan.

Heikki Saaren kirja ei edusta varsinaista akateemista tutkimusta. Ensimmäiset sata sivua ovat lähinnä sodanjälkeisen poliittisen historian kertausta. Kun päästään itse asiaan, mielenkiintoisia venäläisiä nimiä, toimintatapoja ja yksittäistapauksia esitellään kiitettävästi. Mutta: syvemmällekin suomettumisen historiaan päästään, kunhan arkistot hamassa tulevaisuudessa avautuvat.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.