Henning Mankell:Juoksuhiekka

Henning Mankell

Juoksuhiekka

Suom. Tuula Kojo. Otava 2015. 377 s.

Ruotsin suosituimpiin nykykirjailijoihin kuuluva Henning Mankell on kirjoittanut uusimman teoksensa kuoleman odotushuoneesta. Monipuolinen ja palkittu kirjailija saa tammikuun 8. päivänä 2014 kuulla sairastuneensa vakavasti. Syöpäkasvain löytyy vasemmasta keuhkosta ja niskasta etäpesäke.

Mankell ei sorru tekemään sairauskertomusta. Hän kääntyy katsomaan elämäänsä taaksepäin ja huomaa, miten syöpään sairastuminen auttaa häntä löytämään muistoistaan yllättäviä asioita. Sairaus suo hänelle armon nähdä lapsuuden, nuoruuden ja parhaat työvuotensa uudessa valossa.

Eletystä elämästä kohoaa merkillisiä tapahtumia, joille kirjailija ei yritäkään löytää selitystä, mutta joista kaikista muodostuu tavalla tai toisella syövän odotushuoneita.

Rohkeus Mankellilla perustuu siihen, että hän uskaltaa pelätä, uskaltaa olla eksyksissä sairauden runtelemassa ruumiissaan.

Lohdutuksensa hän hakee esimerkiksi tästä: eihän kivimestarikaan, joka aloitti Pariisissa Notre Damen rakentamisen, saanut koskaan nähdä suunnittelemaansa katedraalia valmiina. Työhön tarvittiin kaikkiaan viisi sukupolvea. Kölnin tuomiokirkon rakentamiseen kului vielä enemmän aikaa, 632 vuotta. Kaikki jää tavalla tai toisella kesken.

Teoksessa liikutaan vuoroin nykyajassa, vuoroin menneessä, välillä kaukana historiassa. Lasten oikeudet ja Afrikka ovat Mankellille sydämen asioita. Omien muistojensa äärellä kirjailija on sekä hämmästynyt että nöyrä. Hän onnistuu ottamaan pari askelta sivuun ja katsomaan elämäänsä ulkopuolisena.

Kaikki tapahtumat limittyvät merkillisesti tähän hetkeen, jota hän nyt elää parhaillaan.

Kirjailija käsittelee sairastumistaan lukemattomin eri tavoin. Saadakseen etäisyyttä syöpään hän palaa jääkausiin kaukana menneisyydessä, ottaa ne myös vastaan kaukaa tulevaisuudesta.

Ydinjätteen ongelmaa hän suree läpi teoksen. Onhan jäte viimeistään 70 vuoden sisällä kätkettävä kallioperään ja luolat sinetöitävä lopullisesti. Yhä uudestaan hän pohtii mahdotonta saadakseen asian mahdolliseksi: millainen varoitustekstin sanamuodon tulisi olla, että 100 000 vuoden päästä jälkeemme tulevat ihmiset ymmärtävät sen varoitukseksi.

Juoksuhiekka on sekä dokumenttiromaani että historiallinen teos. Tarinoiden edetessä tapahtuu kumma ilmiö: lukija alkaa himoita omaa elämäänsä, mieleen nousee tapahtumia, joita ei tiennyt enää muistavansa eikä uskonut edes eläneensä. Kirjailija antaa lampun, joka ei häikäise, vaan valo ohjataan lempeästi lukijan oman elämän salaperäisiin huoneisiin.

Loppuhuipennus on komea: Mankell lukee perheensä jäseniksi myös ne tuntemattomiksi jääneet ihmiset, joihin on törmännyt elämänsä varrella. Kuten naisen Pyhän Tapanin tuomiokirkossa, tangotanssijat Buenos Airesissa tai nuoren tytön, joka Mosambikin kokoontumisleirillä löytää yllättäen vanhempansa.

Kaikkien näiden tuntemattomiksi jääneiden ihmisten kanssa kirjailija ei ole välttämättä vaihtanut sanaakaan.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.