Hiilenmustaa, verenpunaista. Painavaa, tuoksuvaa, tuntuvaa

ANNIKA POHJOLAINEN (toim.) Pauno Pohjolainen

Esseet Kimmo Sarje, Juha-Heikki Tihinen ja Mia Haltia.

Parvs Publishing 2010, 294 s.

Hiilenmustaa, verenpunaista. Painavaa, tuoksuvaa, tuntuvaa.

Pauno Pohjolaisen nimeä kantava tuore kirja viittaa muodollaankin taiteilijan teoksiin.

Kunnianhimoisiin taide- ja arkkitehtuurikirjoihin erikoistuneen Parvs publishing -kustantamon julkaisu antaa kattavan näytteen siitä, mistä Pauno Pohjolaisessa ja hänen työssään on kysymys.

Kirja syventää myös nyt Turun taidemuseossa esillä olevaa ja syyskuussa Kuopioon siirtyvää retrospektiivistä näyttelyä.

Komea teos kokoaa Pohjolaisen tien eheäksi linjaksi. Sen alkupäässä kuopiolainen kirvesmiehen poika opettelee veistämään. Hänestä tulee kuvantekijä ja näkijä.

Näkijänä me olemme oppineet hänet tuntemaan. Miehenä, joka tuntee aliset ja yliset, karun ihmisyyden ristit ja korkean valon. Puhuu niistä kielellä johon sanat eivät ulotu.

Kirjan teksti on niukka: kolme lyhyttä esseetä ja perusteellinen curriculum.

Jälkimmäinen paljastaa Pohjolaisen työn julkisen ulottuvuuden. Esseet taas etsivät sisäistä, taiteilijan työn taustoja ja liitoksia.

Osittain ne myös vahvistavat Pohjolaiseen liittyviä myyttejä. Kirjan lähes 200 valokuvaa toimivat vastaavasti toiseen suuntaan, teosten ja niiden tekijän todellisuutta rauhallisesti ja neutraalimmin avaten.

Aina vähän ulkona

Kimmo Sarje kutsuu esseensä otsikossa Pohjolaista "kuokkavieraaksi taiteen kutsuilla". Tietoisesti erilaisen rooli on monelle taiteilijalle ominainen, mutta Pohjolaista voi painavalla syyllä kutsua sukupolvensa yksinäiseksi.

Siltä toisin tekijän tieltä, jolle Pohjolainen 1980-luvulla lähti, ei ole ollut paluuta. Se, mitä ensin kutsuttiin rajojen rikkomiseksi ja kauhukakaruudeksi, on sittemmin näyttäytynyt syvyytenä ja uskollisuutena.

Ulkopuolisuus, toiseus, korostuu Pohjolaisesta puhuttaessa. Hän on "provinssinsa lapsi", jonka asumista pääkaupunkiseudun ulkopuolella kirjan esseissä moneen kertaan punnitaan.

Pohjolainen vastaa, ilmeisen sarkastisesti, että opiskelujen jälkeen hän halusi "painua umpipimeään ja palata Kuopioon".

Elämä poissa pääkaupunkiseudun taiteilijapiireistä on ehkä taannut Pohjolaiselle hippusen hänen kaipaamaansa rauhaa.

Rakentavan selityksen mukaan Kuopio tarjoaa lisäksi Pohjolaiselle "sulatusuunin", jossa lännen ja idän ehtymättömät kulttuuriperinnöt kohtaavat.

Armo ja ihme

Itäisyyden ja läntisyyden aspektit kiinnittyvät Pohjolaisen kohdalla selkeimmin hänen tuotantonsa kristillisiin viittauksiin.

Nekin ovat välillä riittäneet määrittelemään Pohjolaisen nykytaiteen takamaille, henkiseen provinssiin, missä katse kulkee historian kautta näkymättömään.

Juha-Heikki Tihinen sijoittaa monet Pohjolaisen teoksista kahden maailmojen väliin, jumalallisen ja maallisen katseen risteämään.

Tätä tilaa Pohjolainen lähestyy kaksi- ja kolmiulotteisen dialogilla, jossa maalauksen ja veistoksen väli liudentuu.

Tihiselle kristilliset viittaukset puhuvat ihmeestä ja armosta. Ihme on siinä, missä pala lautaa muuttuu armoksi taiteilijan käsien kautta.

Samat käsitteet liittyvät myös Pohjolaisen varhaisimpaan hengelliseen elinpiiriin, savolaiseen körttiläisyyteen.

Se juurrutti häneen arkisen uskon ja visuaalisuuden ankaruuden.

Pohjolaisen näkemykset vertautuvat suoraan Paavo Ruotsalaisen perintöön: "Taitelijan rooli on riistäytyä irti miellyttämisen tarpeesta ja sanoutua irti hyvästä mausta."

Kuka puhuu?

Pohjolaisen varhaisten väri- ja materiaalikokeilujen side tuotannon pysyviin piirteisiin näyttää jälkeenpäin itsestään selvältä ja välttämättömältä.

Silti Pohjolainen on vuosikymmenten uran jälkeenkin yhä sama etsijä ja kokeilija, jolle taivaan ovi tuskin koskaan, hetkeksikään, on avautunut kertanykäisyllä.

Seesteisesti taitettu ja mattapainettu kirja tekee oikeutta teoksille ja niiden rakenteelle. Selväksi käy sekin, että suurten veistosten työstämisessä avuksi tarvitaan monenlaisia kumppaneita ja kisällejä.

Kiinnostavalla tavalla avoimeksi puolestaan jää kysymys siitä, mikä lopulta on tekijän ja kohteen, subjektin ja objektin, paikka taiteen syntyprosessissa.

Pohjolainen näkee ja tekee, mutta näyt syntyvät synnyttämättä. Joskus kenties kivuliaammin kuin kirjasta voi lukea.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.