Italo Calvino: Kenraali kirjastossa

Suom. Helinä Kangas. Tammi 2012. 281 s.

Italo Calvino (1923–1985) on 1900-luvun tärkeimpiä kirjailijoita, ei vain kotimaansa Italian mittasuhteissa, vaan yleismaailmallisesti.

Torinon yliopistosta valmistunut Calvino teki monipuolisen uran kirjailijana, sanomalehtimiehenä ja kustannusvirkailijana. Realistina aloittanut kirjailija tuli tunnetuksi fantastisemmilla romaaneillaan kuten Halkaistu varakreivi, Paroni puussa ja Ritari joka ei ollut olemassa.

Tämän ohella Calvino kirjoitti myös lyhytproosaa, joka ilmestyi vasta maestron kuoleman jälkeen, ja josta nyt osa on suomeksi luettavissa.

 

Calvino kirjoittaa hauskan viisastelevia faabeleita ja novelleja. Usein huumori on samantyyppistä kuin hänen niin ikään edesmenneellä suomalaisella hengenheimolaisellaan, pakinoitsija Ollilla.

Calvino luo tilanteen, jossa asiat kääntyvät päälaelleen, kun joku ottaa ne aivan kirjaimellisesti. Calvinon teksti on sujuvaa, mutta se on kuin vahvahkosti maustettu ruoka, josta syöjä joko pitää tai ei pidä. Lyhytproosassaan Calvino ei niinkään kuvaile saati hersyttele, nämä ovat kuin ylöskirjattuja aiheita, tarinan runkoja, mutta toimivat toki tälläkin tavalla. Asiaa auttaa suuresti Helinä Kankaan onnistunut suomennos.

Calvinon faabelit ovat aikansa ja tilanteensa tuotteita. Suuri osa on kirjoitettu Benito Mussolinin diktatuurin aikana, jolloin kirjailijan oli tarkoin siivottava suunsa ja ilmaistava sanottavansa kiertoteitse. Usein faabelit ovat päivänkohtaista reaktiota tapahtumiin, mutta kuin ihmeen kaupalla ne silti jaksavat kiinnostaa nykyhetkenkin lukijaa. Ne ovat hyvin kirjoitettuja ja avaavat päivänpolitiikan ohitse ulottuvia näkymiä.

Calvino oli hyvin käytännöllinen kirjailija. Eräs työn alla ollut romaani jäi kesken, ja Calvino romutti sen varaosiksi eli purki joukoksi kertomuksia ja novelleja. Tämä kertoo tietystä asenteesta: kirjallinen teos on ilmaisun väline, asian kerrontaa, ei niinkään pyhää ja muuttamatonta taidetta. Tässä luovassa pragmaattisuudessaan Calvino muistuttaa maanmiestään säveltäjä Giacomo Puccinia, joka uusiokäytti oopperoissaan monia alun alkujaan aivan muihin yhteyksiin sävellettyjä erillisiä osia.

 

Teoksen tekstit ovat monessa tapauksessa tasapainottelua kielletyn ja sallitun sanomisen rajoilla. Se luo taitavaa kirjoittamista ja on vaatinut myös lukijalta hoksaavuutta – joka sitten on tullut runsain mitoin palkituksi.

Kuinka mahtaa olla nykyisin? Enää ei sen enempää Italiassa kuin meilläkään ole pamppu ojossa kirjailijan kimppuun ryntäävää esivaltaa. Sanottavaa ei tarvitse peitellä – siksikö, että harva kumminkaan kuuntelee?

Calvino ja hänen aikalaisensa kehittyivät nokkeliksi autoritäärisen vallan ohittelijoiksi. Mutta kuinka kirjailija selviää nykypäivän vallasta, markkinatotalitarismista, joka yhä pahemmin yksipuolistaa kirjallista tarjontaa?

Useat kokoelman tekstit on kirjoitettu näytelmän muotoon ja antanevat hyvää ainesta monen näköisiin pienimuotoisiin tapahtumiin, joissa niitä soisi esitettävän.

Hannu Niklander