J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi. Osat yksi ja kaksi.

Suom. Jaana Kapari-Jatta. Tammi 2016. 440 s.

En edes tiennyt, että nälkä oli tullut. Seitsemän edellistä Harry Potteria oli mässäilyjuhlaa, ja vuosien tauko – viimeisin Harry Potter ja kuoleman varjelukset julkaistiin suomeksi 2008 – uuteen seikkailuun oli jo kadottanut velhomaailman makumuistot. Mutta mitä pidemmälle Harry Potter ja kirottu lapsi ehti, sitä enemmän tarinaa oli ahmittava.

On parisenkymmentä vuotta pahuuden velhon lordi Voldemortin kukistamisesta. 37-vuotiaan Harry Potterin keskimmäinen lapsi Albus Severus on ehtinyt kouluikään ja tutustuu koulumatkallaan yksinäiseen Scorpiukseen. Pojilla synkkaa heti, eikä heitä häiritse se, että Scorpius on Harry Potterin vihamiehen Draco Malfoyn poika.

Edes huhu siitä, että Scorpiuksen isä olisikin oikeasti lordi Voldemort, ei hetkauta Albusta.

Ei ole helppoa olla murrosikäinen, kun isä on kaikkien tuntema velhomaailman pelastaja Harry Potter.

Harry tuntee maineensa ja Albusta ärsyttää, koska isässä on paljon muutakin kuin julkisesti tunnettu pelastajan glooria. Kaiken lisäksi Albus lajitellaan Luihuiseksi, ja hän kokee, ettei mitenkään voi koskaan täyttää isänsä odotuksia.

Harrynkin on pakko myöntää itselleen, ettei oma lapsi ole sitä, mitä hän toivoi. Murrosikäisen ja isän yhteenotot ovat väistämättömiä.

Albuksen silmissä isä ei ole mikään syytön sankari. Esimerkiksi Cedric Diggory kuoli aikanaan, että Harry pääsi jatkamaan Voldemortin jahtaamista. Albus saa päähänsä, että hänen pitäisi korjata Cedricin kuolema. Hän päättää varastaa Scorpiuksen kanssa ajankääntäjän, jolla voisi päästä käpälöimään menneisyyttä.

Mutta pojilla ei käy mielessäkään mitä sitten, jos käpälöinnin takia tulevaisuus olisikin helvetti. Entä jos Voldemortin lapsi ei olisikaan pelkkää huhua?

Seikkailu tarttuu moneen teemaan. Mitä, jos oikeasti voisi muuttaa menneisyyttä? Millainen olisi tulevaisuus ilman tehtyjä virheitä?

Murrosikäisen ajatuksenjuoksu on monelle vanhemmalle mysteeri, mutta kuinka moni joutuu myöntämään, ettei lapsi olekaan sitä, mitä odotti. Täytyykö ollakaan? Minkä takia lapsi ärsyttää? Olisiko vanhemmilla joskus peiliin katsomisen paikka?

Näytelmän muodossa tarina itsessään vaikuttaa suorastaan pikakelaukselta. Kun aiemmissa Pottereissa juonen eteneminen vaati töyssynsä ja taustoja kuvattiin tarkasti, nyt mennään riprap ja mutkat oiotaan ilman epäröintejä.

Teatteriesitystä ajatellen se onkin lohdullista, mutta kirjaksi seikkailu vaikuttaa hieman liian helposti etenevältä. Ihan kutkuttava suupala kuitenkin.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.