JUHA MAASOLA - Kirves

JUHA MAASOLA

Kirves

Maahenki 2009. 208 s.

Kivikirves, piilukirves, halkomakirves, havukirves, veistokirves, lihakirves, retkikirves, sokerikirves. Hyvällä työkalulla on monta muotoa ja monenlaista käyttöä.

Tieto-Finlandia 2009 -palkintoehdokkaaksi valittu Juha Maasolan Kirves kertoo työkalusta, mutta piirtää samalla pitkän kaaren kirveskansan kulttuurihistoriaa. Selväksi tulee, miten tiiviisti kirves on liittynyt suomalaisten elämään varhaisimmasta kivikaudesta lähtien - ja miten nopeasti se on viime vuosikymmeninä väistynyt yhtä matkaa ruumiillisen työn kanssa.

Nykyihminen tarttuu kirveeseen useimmiten saunapuita pilkkoessaan. Esi-isät ja -äidit tekivät sillä melkein kaiken, kuten raivasivat metsät pelloiksi, rakensivat talot ja veistivät huonekalut.

Tarvittaessa kirves kädessä käytiin myös vihamiestä vastaan. Suomen historian ensimmäinen, kuuluisa murhakin tehtiin kirveellä, kun talonpoika Lalli kopautti piispa Henrikiltä hengen pois Köyliöjärven jäällä joskus vuoden 1155 tienoilla.

Kivestä rautaan Jääkauden jälkeisten esinelöytöjen kautta voi seurata kirveen kehittymistä alkeellisesta kiviesineestä kohti modernia terää. Kiven käyttö kirveinä tosin jatkui läpi pronssikauden ja kauas rautakauden puolellekin.

Rautaa alkoi virrata Suomeen idästä ja lännestä joskus vuoden 500 eKr. tienoilla. Sen jälkeen opittiin hyödyntämään kotoisia rautavarojamme. Soista ja järvistä nousi ruosteenruskeaa malmia, jota jalostettiin ensin kotitarpeiksi ja lopulta, teollisten ruukkien myötä, myös vientiin.

Se, joka osasi käsitellä rautaa, oli 1900-luvulle saakka kylän arvostetuimpia ihmisiä. Seppä tunsi raudan salat, sai sen taipumaan tahtoonsa ja loi välineet yhteisön menestymiselle. Juuri niin kuin seppä Seppo Ilmarinen muinoin Kalevalassa.

Juha Maasola selvittää kirjassaan raudan luonnon niin perusteellisesti, että sen luettuaan ymmärtää jo jotain oman mökkikirveensä käyttäytymisestä. Kirja tekee kunniaa paitsi sepille, myös taitaville kirveen varttajille ja käsittelijöille. Oikeilla kirvesmiehillähän kirves on kasvanut käden jatkeeksi.

Mikä motti? Tietokirjailija Maasolalla on takanaan pitkä ura metsänhoitajan ammatissa. Hän muistuttaakin, että Suomen metsien kymmentuhatvuotisesta historiasta 9900 vuotta puut kaadettiin kirveellä. Käsisahakin tuli kirveen rinnalle vasta noin sata vuotta sitten.

Kirjassa metsätyöt ja niihin liittyvä elämäntapa saavat paljon tilaa. Nostalgiaan Maasola ei sorru, sen sijaan vastassa on tarkkaa ja havainnollista tietoa työtavoista ja työn rinnalla kulkeneesta elämäntavasta.

1900-luvun lopun lapsille Maasolan kirja on loistava puolituttujen asioiden selitysteos. Sen luettuaan ymmärtää oikeasti, ei vain suurin piirtein, mitä tarkoittavat tukkimotti, takkirauta ja lentojätkä.

Suhteellisuudentajuakin kirjasta oppii. Mitä omista urakoistaan voi ajatella sen jälkeen, kun kuulee, että ennen huonompikin työmies hakkasi neljä mottia koivuhalkoja päivässä?

Kirveen suuruus Tuore tietokirja kiinnittää kirveen kulttuuriimme perusteellisesti ja laaja-alaisesti. Peruskerronnan kupeelta avautuu jatkuvasti uusia linkkejä kirveen tarinaan muun muassa muotoilun, mainonnan, kansarunouden ja kuvataiteen kautta. Näin kirves kasvaa merkityksiltään paljon satunnaista esinettä suuremmaksi.

Juha Maasolan sujuvan sanankäytön vastapuolena lukijaa toisinaan vaivaa lähdeviitteiden puuttuminen, joskin se monelle lienee myös mieluisaa. Tietokirjan olemusta vahvistavat toisaalta kirveskirjallisuuden lähdeluettelo, perusteellinen hakemisto ja monet pienet lisäherkut kuten täsmäkuva kirveen osien nimityksistä.

Teoksen ulkoasu muistuttaa siitä, että kirjan tekeminen on kuin kirveen takomista. Ammattilaisen työn erottaa jäljestä. Kirveessä erottuu kuvankäsittelyn parhaisiin suomalaisiin ammattilaisiin kuuluva Petri Kuokka, joka on myös suunnitellut seesteisen taiton.

Kustantaja, Maahenki Oy, on satsannut Kirveeseen ilahduttavan paljon. Se lupaa kirjalle pitkää elämää.

Riitta Raatikainen