Jari Järvelä: Tyttö ja seinä

Tammi 2016. 262 s.

Jari Järvelä päättää parikymppisestä graffaritytöstä Metrosta kertovan romaanitrilogian Tyttö ja seinä -teokseen. Uuden kirjan ymmärtämiseksi on jokseenkin välttämätöntä tuntea sarjan aiemmat osat.

Graffitit ovat julkisille pinnoille maalattua kaupunkitaidetta tai töhryjä, näkökannasta riippuen. Oikeus näkyvyyteen kaupunkitilassa on yksi Metro-sarjan ydinkysymyksiä. Metro ja kaverit eivät pohdiskele taidefilosofiaa kämpillä, he ilmaisevat sitä muraaleilla ja piisseillä betonipinnoilla. He ovat suoran toiminnan kannalla, ja he herättävät kohtisuoraa vihaa heitä vastustavissa voimissa.

Sarjan alussa, Tytössä ja pommissa (2014) Metron rakastettu, Rust, tapettiin. Metron mieli musteni, hänestä tuli kostajagraffari. Väkivaltaisuus alkoi viedä ja peitti Metron henkilönä alleen. Vasta nyt tuodaan selvemmin esiin Metron lapsuus äidin ja tiuhaan vaihtuvien isäpuolien kanssa Kouvolassa.

Kirjan kiihkeän, mustalla huumorilla spreijatun melodraaman päänäyttämö on Järvelän kotikaupunki Kotka.

Metron verenkarvaat ongelmat Kotkassa kääntyvät järvelämäisellä kierteellä kirjailijan rakkaudentunnustukseksi rosoiselle merelliselle kaupungilleen.

Paradoksaalisesti kirjailija harmittelee Metron kautta vanhojen puutalokortteleiden katoamista betonipainajaisten ja betonisten ostarihelvettien tieltä. Toisaalta juuri urbaanit betonijätit ja ostarit ovat spraykannuväen maalauspohjia.

Järvelän valtti on naseva dialogi. Hän pystyy lataamaan sananvaihtoihin ironiaa ja sarkasmia niin, että keskustelujen lopputulema on äärimmäinen tylytys tai vinha mutkan kautta ilmaistu aito kiintymys.

Metro löytää taistelutoveriksi taannoisista isäpuolistaan parhaan ja omalaatuisimman, Voltin. Metro vetää draaman loppuun asti spraypurkki kainalossa.

Tarina loppuu hektiseen spektaakkeliin, jossa ketään ei kiinnosta vetää jarrusta. Lain edessä kukaan osapuolista ei ole syytön, mutta Järvelä todistaa taitonsa rajuun rikoskirjallisuuteen.