Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Otava 2017. 301 s.

Onko taiteella itseisarvoa? Mitä se merkitsee tekijälleen ja sitä kautta muille? Näitä kysymyksiä asettelee Joel Haahtela uusimmassa romaanissaan Mistä maailmat alkavat.

Keskushenkilö Visa asuu teoksen alussa sotaleskiäitinsä kanssa 1950-luvun Helsingissä. Hän innostuu Vincent van Goghista, hankkii vähillä tienesteillään maalaustarvikkeet ja aloittaa opinnot piirustuskoulussa.

Teoksen alkupuoli onkin tällä kertaa vahvinta Haahtelaa. Kaikentietävä kertoja kuvaa nuorukaisen kehitystä, sisäistä hehkua, taiteen maailman avautumista sympaattisesti, mutta myöhemmin kertoja muuttuu liian osoittelevaksi ja alleviivaavaksi.

Haahtelan tutut teemat, yksinäisyys ja tyhjyyden tunteen kouraisu, saavat tällä kertaa vastineen välittömästä, intensiivisestä kokemuksesta, johon taide antaa mahdollisuuden.

Samalla Visa potee isän-ikävää: ”Silloin tällöin Visa oli muistavinaan jotain isään liittyvää, välähdyksen, kuin repäistynä irti valokuvan laitamilta. Isän käsi ja hänen karhea tukkansa, saappaiden kolina eteisessä. Oliko isä rakastanut häntä? Miksi isä ei pysynyt hengissä niin kuin muut isät, hänen ja äidin vuoksi?”

Visa edistyy ja pääsee opiskelemaan Italiaan palatakseen sieltä Helsinkiin. Taidepiireissä alkavat uudet virtaukset, maailmalla kuohuu: John F. Kennedy murhataan, Bob Dylan laulaa aikojen muuttumisesta, Vanha vallataan, Chilessä sotilasjuntta kaappaa vallan, mutta nämä tapahtumat ovat vain taustalistauksia.

Keskiössä on Visan jaakobinpaini, viihtymättömyys omassa ajassa ja sen murroksessa. Abstrakti ja informatiivinen taide tuntuvat vierailta. Rappioromantiikkakaan ei puhuttele, vaikka sitäkin on tullut nähdyksi. Visa kaipaa puhtaita elämyksiä, ja tälle johtotähdelleen hän pysyy loppujen lopuksi uskollisena.

Teoksen tyylilaji horjahtelee. Välillä hiljainen huumori osuu maaliinsa, mutta kiusallisen usein tuloksena on tahatonta komiikkaa.

Tämä johtuu ennen muuta metaforaähkystä ja karkeasyisistä rinnastuksista. Filosofiset laajennuksissa on sekä punnittua puhetta että kliseisiä ympäripyöreyksiä. Kaksoisolentomotiivi valuu tyhjiin, kun sitä selitetään liikaa, mutta monet tuokiokuvat ovat voimallisia.

Kuvataideviitteet ovat luonnollisestikin rikkaita. Musiikkimainintoja ovat Bob Dylanin lisäksi Simon & Garfunkel ja John Coltrane. Viite Raamatun psalmeihin kirjoitetaan auki niin, että se menettää syvyytensä. Yhtenä viitekenttänä toimii myös Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea (2013).

Eija Komu