John Keats - Yön kirkas tähti. 99 viimeistä kirjettä.

JOHN KEATS Yön kirkas tähti. 99 viimeistä kirjettä.

Suom. Kaisa Sivenius. Teos 2010, 281 s. Melkein soisin, että olisimme perhosia, jotka elävät vain kolme kesän päivää - kolme sellaista päivää sinun seurassasi toisi täydemmän onnen kuin viisikymmentä tavallista vuotta.

Englannin romantiikan runoilijoista romanttisimman elämä oli kuin välähtävän kesän lento, haltioituneen perhosen päivät, nopeasti ohi. Hehkuvavaistoisen John Keatsin (1795-1821) uppoaminen julman sairauden mereen on kirjallisuudenhistorian suuria tragedioita.

Kirjeet ovat erottamaton osa Keatsin taidetta. Ne kertovat nuorukaisesta, jonka intohimo on niin täysillä kiinni elämässä, luonnossa, runoudessa ja rakastetussa, että parantumaton tauti tuon kaiken hurmion vastakohtana on ikään kuin mahdoton tosiasia. Se on kauempana kirkkaasta valkoisesta kuin syvinkään musta.

Kirjeet päättyvät marraskuuhun 1820. Keuhkosairas Keats kuoli seuraavan vuoden helmikuussa.

Kiihko ja pelko Keatsin rakkauden keskeinen motiivi on kauneus, eikä hän väsy korostamasta sitä suhteessaan Fanny Brawneen.

Kihlatun kaunottaren merkitys on yhtaikaa maaginen ja sokaiseva. Se sekä tuntuu juovuttavan että terävöittävän aistit ja tarkentavan tietoisuutta.

Rakkauden myrskyssä ja kiihkossa muut paitsi romanttisen tuskan kirkastama täydellinen onni kalpenevat vaihtoehtoina mitättömiksi: "En tunnista muuta uskoa kuin rakkauden, ja sinä olet oppini ainoa uskonkappale."

Silti teksteissä väijyy pelkoa. Fannylle kirjoittavaa runoilijaa kalvavat fyysinen etäisyys, tapaamisen jälkeiset jäähyväiset ja mustasukkaisuus, jota Keats pakottautuu torjumaan mielikuvituksellaan, mutta joka hänen sairastuttuaan ryöstäytyy lopullisesti irti.

Fannyn vastaukset ovat hävinneet, ja voimme vain arvailla hänen reaktioitaan. Keatsin kirjeet eivät anna paljon viitteitä dialogin täydentämiseksi, mutta Fannyn astetta pidättyväisempi sävy on aavistettavissa.

Antiikin lumo Keats kirjoitti mestarirunonsa noin 20 kuukauden aikana. Kiihkeän romantikon tapaan hän oli hullaantunut antiikkiin, keskiaikaan, Shakespeareen, kansanuskomuksiin ja muun muassa John Miltoniin, joka oli hänelle kreikan ja latinan vaikutteineen taiteellisesti arvokas, mutta elävyyden tasolla raskas.

Keats rakasti vanhoja sanoja ja loi uusia. Kirjeissään hän leikkii ja jopa hulluttelee sanoilla ja sanayhdistelmillä. Visionäärinä hän puhaltaa näkynsä suoraan lukijalle niin, että vaikutelma on vauhdikas, ainutkertaisen tuore, fyysisesti läsnä:

"Aina kun äidyn oikein eloisaksi ja lirkuttelevaksi, muista kuvitella, että olen niin kuin eeppiset runoilijat sanovat milloin täällä milloin siellä; milloin osoittaa yksi jalka kattoon, milloin on kynä korvallisella, milloin kyynärpää suussa."

Tavoitteena oli romanttinen rajattomuus, joka osaltaan sai Keatsin vieroksumaan kirjallisia ryhmittymiä, seuraelämää ja häneen aluksi varauksellisesti suhtautunutta kritiikkiä.

Myöskään sisaruksilleen ja ystävilleen Keats ei yleensä kirjoita aivan maltillisesti, mutta aineellisemmin kyllä. Runoilija on esimerkiksi huolissaan teostensa vastaanotosta sekä taloudestaan. Kun hän epäilee runoutta ja suunnittelee jatkavansa apteekkarina tai populaarikynäilijänä, aikeet on kuitenkin helppo suhteellistaa.

Runous ja rakkaus motivoivat elämää, eikä näitä vaikuttimia voinut sammuttaa kuin sairaus ja kuolema.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.