Juha Seppälä: Kuoppakaupunki

Juha Seppälä: Kuoppakaupunki. WSOY 2016. 308 s.

 

On vain sattumia. Asioita, joille annetaan väkisin merkityksiä. Mikään ei ole itsessään mitään, kausaalisuhteet ovat ihmisen keksintö. Myös kirjallisuudessa.

Fragmentaarisuus, juonettomuus ja metafiktio on edelleen se kolmijalka, jolle Juha Seppälä epäkertomuksensa perustaa.

Uusin romaani kuvaa filosofian ylioppilas Ilmo Halssia, sijaisopettajaa ja historiallisten romaanien kirjoittajaa, joka jää yksin. Nainen hylkää ja jättää. Jäljellä ovat vain paikattomuus, merkityksettömyys ja päämäärätön vaeltelu hotellista toiseen, kodista kadulle ja syvistä mietteistä näkyvän maailman kantaaottamattomaan havainnointiin.

Kertojatasot ovat moninaiset. Minäkertoja Halssin rinnalla myös prostituoitu Marle kuvaa maailmaansa, johon Halssi liittyy vain löyhästi. Minäkertojan rooli lakkaa aika ajoin ja näkökulma muuttuu ulkopuoliseksi. Mieli järkkyy, Halssi on vain kirjoitettua tarinaa, kertomusta ja ulkoapäin kuvattua.

Kertomuksen sisällä kulkee toinen kertomus, Halssin hahmottelema historiallinen romaani matemaatikko ja tähtitieteilijä Maupertuis’n Lappiin saapuneesta retkikunnasta ja kartan piirtämisestä. Sitten on saarnaaja, joka on löytänyt suunnan ja kulkee sanaa kohti. Eteenpäin.

Sisäänpäinkääntyneisyys antaa siitä huolimatta tilaa myös kantaaottavuudelle. Yksilö puhuu myös yhteiskunnasta. Sodan, historiankirjoituksen ja vallan vääristymien mielettömyydestä.

Seppälä asettaa lukijan eteen joukon kertomuksellisia kliseitä, joita hän ei merkityksellistä tai käytä mitenkään. Turha etsiä punaista lankaa, joka sitoisi Halssin kirjoittamat historialliset romaanikatkelmat, Marlen ja päähenkilön elämät, miljöökuvauksen ja Saarnaajan julistukset ehjäksi, kertomukselliseksi kokonaisuudeksi.

Siitä huolimatta tuntuu, että hukassa oleva, pakon edessä flanöörinä kaupunkia kiertävä ja kartalta eksynyt päähenkilö hakee suuntaa merkityksettömistä sirpaleista mutta ymmärtää samalla, että kokonaisuus ei ole löydettävissä.

”Olen liikkeellä, turvassa. En keskuksessa enkä periferiassa: liikkeessä niiden välillä. Omistan sisäisen tilani. Ajelehtimisen voiman. Ihminen ei voi pitää mistään kiinni. Ei voi elää menneisyydessä, ei tulevaisuudessa. Selityksiä ei ole: vain pelko josta selitysten tarve kumpuaa.”

Kuoppakaupunki on tyhjyyden kuvausta, joka on tuomittu epäonnistumaan, sillä kielellä on jo ennalta annettu merkitys. Kuoppakaupunki on yritys muuttaa kieli olemattomaksi, merkitykset ontoiksi, sanat sattuman sanelemiksi. Poistaa kirjallisuus.

”Toteuttaisin enää kirjailijan jalointa tehtävää: poistaisin tekstin sana sanalta, kirjain kirjaimelta, niin että jäljelle jäisi vain sanaton näyttö, julkaistuista kirjoista pino puhtaita, valkeita papereita. Valitsisin hiljaisuuden.”

Jotain niin lohdutonta ja loputonta, viittausten vaillinaisuutta ja onttoa kuminaa teoksessa on, että siitä voisi helposti olla pitämättä. Pateettistakin ja raskasta. Sellaista, joka pakottaa pohtimaan, millä oikeudella minä annan merkityksen sanoille, joilta on poistettu mieli.

Sanna Jääskeläinen