Juhani Karila: Gorilla

Otava 2013. 140 s.

Juhani Karilan esikoisnovellikokoelma Gorilla jatkaa riemukkaan taitavasti mutta samalla karmaisevasti maagisen realismin linjaa. Novelleissa voi tapahtua mitä tahansa, ja tapahtuukin.

Luonto ei ole itsestäänselvästi ihmiselle alisteinen. Esimerkiksi kana ei ole helppo saalis, saati tyhmä, vaan se nitistää uhkaajansa ja vetäisee kaiken päälle kännit baarissa. Yllätyksiä riittää jokaisen novellin viimeiselle riville.

Veijo Meren absurdismin tapaan syy- ja seuraussuhteet eivät ole ennakoitavissa. Ihmiset käyttäytyvät arvaamattomasti. Usein novellien kehyksenä on jonkinlainen pelirakennelma. Taktikoida voi, mutta lopputulos saattaa suistaa raiteiltaan kaikki mahdolliset ennakoinnit. Samaa pätee lukijaan: hänen altaan vedetään matto kerran toisensa jälkeen.

Ei ole tavallista, että kirjailija löytää heti oman äänensä vaativassa novellimitassa. Karila onnistuu, mutta taukoamaton mustanpuhuvuus tuo valitettavasti välillä mukaan myös sävyttömyyttä.

Viimeinen novelli Tyhjä torni antaa silti ymmärtää, että luonnossa on hitunen toivoa: hirvi johdattaa metsästäjää, rauhanomainen rinnakkaiselo on mahdollinen.

Parhaimmillaan Karilan novellit antavat arkeen aivan uuden näkökulman. Hän tarkentaa sivuraiteelle, yksityiskohtaan, jota lähtee suurentelemaan. Kun vähäpätöinen asia saa uudet mittasuhteet, mikään ei ole enää ennallaan.

Erityisen hyvin tässä lakonisen tyylin ja hirmuisen liioittelun nyrjähtäneessä piirileikissä onnistuu Kaisa on ruma -novelli. Siinä ympäristön lietsomat ulkonäköpaineet saattavat Kaisan rumien ihmisten leirikeskukseen, jossa otetaan mittaa niin sovinnaisista standardeista kuin filosofian jalostavasta vaikutuksestakin. ”Sisäinen kauneus” osoittautuu sangen monitahoiseksi ominaisuudeksi, lievästi sanottuna.

Eija Komu

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.