Juhani Suomi: Mannerheim – Viimeinen kortti?

Juhani Suomi

Mannerheim – Viimeinen kortti?

Siltala 2013. 835 s.

Urho Kekkosen elämäntyön tutkijana suuren ja ansiokkaan työn tehneen professori Juhani Suomen uusinta, paksua teosta markkinoidaan varmaankin ”kriittisenä kuvauksena” C. G. Mannerheimin toiminnasta Suomen irrottamiseksi aseveljeydestä natsi-Saksan kanssa. Suureen ja osin uuteen lähdeaineistoon perustuva kirja on kuitenkin muutakin.

Kokonaisuus on kattava kuvaus mahdottomaan paikkaan joutuneen pienen maan sotilaallisten ja poliittisten johtajien soutamisesta ja huopaamisesta tilanteessa, jossa voittajat olivat päässeet maan pääkaupunkiin ja ottaneet lentokentät ja satamat hallintaansa.

Pakkotilanteen laukaisijoita olivat reaalipoliitikot, kuten vanha valtioneuvos, hämeenlinnalaisen kauppiaan poika Juho Kusti Paasikivi ja rauhanopposition tarmokkaat nuoremmat toimijat. Heistä merkittävin oli rajattoman tarmokas lakimies Kekkonen.

Monet myöhempien aikojen suomalaiset historiankirjoittajat ovat todistelleet, miten järjestelmällisesti ja kaukokatseisesti luottamuksen rakentamisen alku diktaattori Stalinin suurvallan edustajien kanssa sujui.

Suomen kirja kuvaa realistisesti sitä kokousten, aloitteiden, lausuntojen ja pakon alla tehtyjen päätösten hässäkkää, johon rauhan ajan valo alkoi syksyllä 1944 haaleasti heijastua.

Monipuolisuus on Suomen tutkimuksen ansio. Hän kokoaa yhteen muistelmien ja arkistojen tuhannet tiedot ja kokoaa menneestä faktojen synteesin. Mutta viimeistä sanaa noista vaikeista vuosista ei tässä maassa sanota koskaan.

Professori Suomen koostaman, monilta osiltaan kiitettävän analyyttisen suurteoksen päähenkilö on vanheneva ja sairas marsalkka, joka aika ajoin vielä kykenee yltymään uuden ajan päätösten jarrumieheksi.

Kriittisen leiman kuvaukseen antaa Suomen tapa valita aineistostaan ne lausunnot, joissa Mannerheimin aiempaa sotilasuraa ja hänen henkisiä ominaisuuksiaan vähätellään ja hänen herraskaisia juoma- ja pukeutumistapojaan halveksitaan.

Mahtimiehen suuruuteen uskoneiden aikalaisten todistukset ovatkin ikävystyttävää luettavaa, mutta niitä toistuvia lausuntoja, joissa marsalkan ihmistuntemus kuvataan olemattomaksi ja intelligenssi heikoksi, voi kummastella.

Rauhanteon syksynä Mannerheim oli jo 77-vuotias kivulloinen ukko, jonka aikalaisystävistä suurin osa oli siirtynyt manan majoille. Kun ihminen ei pääse eläkkeelle voimien heikentyessä, umpikujan täyttää kiukku. Tämähän on inhimillistä, eikö vain?

Pienessä maassa herrojen pienessä piirissä riitti kateutta ja nälvintää, joka Suomen teoksessa pääsee näkösälle miltei päällimmäisenä. Luulisin kuitenkin, että tästä aineistosta ei synny monipuolista kuvaa Venäjän ratsuväkiarmeijan pomosta, Suomen ”lahtarikenraalista”, sotien ylimmästä komentajasta ja rauhan tekemisen presidentistä.

Mannerheim piti varsinkin vanhentuessaan etäisyyttä moniin ihmisiin mutta ei viehättäviksi havaitsemiinsa naisiin. Vielä iskukunnossa olleen vakoilevan everstiluutnantin teksti ratsastuksesta halki Aasian todistaa kuitenkin harvinaislaatuisesta geometriallisesta ja kuvallisesta lahjakkuudesta, jollaisen kantajaa voi hyvinkin pitää ”intellektuellina”. Ominaisuus ei kadonnut vuosien myötä.

Hän oli myös monien kielten osaaja, joka loppujen lopuksi oppi jonkin verran suomeakin. Tosinhan kenraali vielä sisällissodan päättäjäisissä kuulemma kiitti sotilaitaan ”siitä mitä te teitte Lahtissa ja Varkauksissa”. Mutta tämäkin juttu on ilkeänpuoleinen kuulopuhe.

Tutkimusteoksen parasta ja mielenkiintoisinta aineistoa on kuvaus siitä, miten sodan välttäneen naapurimaa Ruotsin poliittiset päättäjät ja merkkihenkilöt osallistuivat aktiivisesti miltei mahdottomaan tilanteeseen ajautuneen Suomen tasavallan itsenäisyyden pelastamiseen.

Myös Ruotsissa pelättiin Neuvostoliittoa, sillä Saksan pohjoiselle armeijalle oli kuskattu täydennystä kuningaskunnan satamien ja junaratojen kautta enemmän kuin ”kanssasotija” Suomen lävitse. Siksi Suomen irrottaminen maailmansodasta oli myös Ruotsin etu.

Ruotsalainen oli myös marsalkka Mannerheimin viimeinen ystävätär, Wallenbergin raharikkaiden veljesten sisar, kreivitär Gertrud d’Arco. Häntä Suomen kirjan todistajat kuvailevat kovaksikeitetyksi viisikymppiseksi miestennielijäksi.

Suomi tekee sen johtopäätöksen, että Mannerheimin viimeisten vuosien motiivit olivat pelko bolshevikkien kostosta ja tarve jättää kiillotettu suurmieskuva jälkipolville. Ehkäpä näinkin, mutta Mannerheim saattoi olla niin monimutkainen ihminen, ettei hänen tarkoitusperiään millään pelkistetyillä huomioilla voi kuvata.

Oikeana intellektuellina Suomi esittelee pianoa soittavan valvontakomission päällikön, vailla sotilaallisia ansioita kenraalieverstiksi nousseen A. A. Zhdanovin. Säveltäjämestari Shostakovitsin muistelmat antavat tosin tuosta Baltian maiden tuhoajasta perin toisenlaisen kuvan.

Kuten sanottu, Suomen teoksen lähdeluettelo on poikkeuksellisen laaja. Nykyään avoimesti saatavissa olevia venäläisiä tiedustelusähkeitä professori ei kuitenkaan ole juurikaan käyttänyt. Ja naisystävältään marsalkka oli kuullut varmasti Moskovan vankilaan kadonneesta sukulaismiehestä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.