Katja Petrovskaja: Ehkä Esther

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther. Suom. Ilona Nykyri. Tammi 2015. 277 s.

Hakukone seuloo netistä dataa järjestelmällisesti, robotin tehokkuudella ja algoritmin tarkkuudella. Koneeseen nähden ihmisaivot on kummallinen datakeskus: muisti eläytyy ja tuntee, hämärtyy ja kirkastuu välähdyksittäin, tarkentuu ja takertuu yksityiskohtiin, harhailee, epäröi ja haipuu.

Katja Petrovskajan esikoisromaani Ehkä Esther yhdistää kiinnostavasti inhimillisen muistin ja internetin tietomassan. Kirjailijan missio on selvittää vaiherikasta ja pimentoon jäänyttä sukuhistoriaansa. ”Historia on sitä että yhtäkkiä ei olekaan enää ihmisiä joilta kysyä, pelkkiä lähteitä vain”, Petrovskaja pohtii. Siksi hän penkoo arkistoja, ja tutkimustyössä ”Google kaitsee meitä kuin Jumala”.

Kiovassa syntyneen, nykyisin Berliinissä asuvan Petrovskajan (s. 1970) laajaan sukuun kuuluu ukrainalaisia, venäläisiä, puolalaisia ja juutalaisia juuria. Kulttuurinen kirjo on yltäkylläinen, ja kielen merkitys identiteetille nousee pintaan: ”Ajattelin venäjäksi, etsin juutalaisia sukulaisiani ja kirjoitin saksaksi.”

Juutalaisten jiddišin kielen katoamisen kiteyttää kirjailijan isä: ”Hitler tappoi lukijat ja Stalin kirjailijat”.

Petrovskajan varhaiset sukulaiset levittäytyivät laajalle Eurooppaan ja perustivat kuuromykkien kouluja Itävalta-Unkariin, Ranskaan ja Puolaan.

Toinen maailmansota heitteli sukulaisia raadollisesti eri puolille rintamia, keskitysleireihin, epäselviin kuolemiin, ihmeellisiin selviytymistarinoihin valtameren taakse tai vain jäljettömiin. Saksalaisessa kirjallisuudessa maailmansodat antavat erityisen syyn muistamiseen.

Tiedon perässä Petrovskaja googlaa, facettaa ja matkustaa pitkin Eurooppaa sukulaistensa asuinpaikoille ja keskitysleireille. Netin rooli on pieni mutta kiinnostava: unkarinjuutalaisten kuolemanmarssi Mauthausenin keskitysleiriltä piirtyy Googlen kartalle. Facebookin kautta löytyy yhteys äidin entiseen Kiovan naapuriin, Jerusalemissa asuvaan 88-vuotiaaseen naiseen.

Maailmanhistorian hyökyjen kuvaaminen yksilöhistorian kautta on hyväksi todettu kirjallinen keino. Petrovskaja onnistuu hienosti harsimaan sukunsa aukkoista tarinaa dokumentaarisesti ja proosallisesti sekä samalla kuvaamaan Euroopan synkkää historiaa.

Pitkät lauseet muodostavat assosiaatioiden ketjuja kuin harhaileva ihmismuisti. Myös romaanin nimi Ehkä Esther kertoo sukutarinan yllä leijuvasta muistin epävarmuudesta. Isän babuška saattoi olla nimeltään Esther tai sitten ei, mutta kirjailija kuvittelee hänenkin kohtalonsa.

Romaani vyöryttää kosolti nimiä. Laaja sukupuu jää melko sotkuiseksi, mikä häiritsee lukemista. Mutta ennen kaikkea Petrovskaja kirjoittaa koskettavasti ja vaikuttavasti: ”Kun isäni vuoden 1932 toukokuun 8. päivänä puolenpäivän aikoihin syntyi, hänen ympärillään seisoi GPU:n turvallisuuspoliisin miehiä kuin paimenia seimen äärellä.”