Kirja-arvio: Antti Heikkinen ei Pihkatapistaan pääse

Siltala 2016. 350 s.

Nilsiäläinen kirjailija-toimittaja Antti Heikkinen ei Pihkatapistaan pääse vaan eipä taida olla tarvettakaan. Toisessa romaanissa Matkamies maan liikutaan niin ikään kuolettuvassa tai vähintäänkin näivettyvässä maaseutumiljöössä, sukupolvien välisissä jatkumoissa, tujakassa savolaisuudessa sekä yhteiskunnallisen ja yksityisen jännitteisillä pinnoilla.

Tapahtumien primus motorina toimii pieneen kylään pystytettävä pakolaiskeskus, joka herättää isänmaallisessa taksisuhari Leossa uinuvan äärinationalistisen eläimen. Sotasankariukkinsa jalan jäljissä Leo päättää puolustaa maataan parhaaksi katsomallaan tavalla.

Samaan aikaan viimeiset potilaat tekevät kuolemaa yhdessä paikkakunnan terveyskeskuksen kanssa. Purkamisuhan alla olevan laitoksen rakennusmontut kätkevät suojiinsa varttuneiden kylän miesten vuosikymmenten takaisen synnin.

Kun tapahtumat käynnistyvät, pinnan alta pulpahtelee esiin niin rikosromaaniksi kelpaavia synkkiä salaisuuksia, oidipuskomplekseja, terävää aikalaiskuvausta ja kantaaottavaa sukupuoli- ja sukupolvitematiikkaa.

Moniaineksinen soppa kieltämättä. Kun mausteeksi lisätään vielä Shakespearelta lainatut, savoksi käännetyt Macbeth-sitaatit ja vaihtelevat kertojatyypit, ollaan jo melko syvällä liemessä.

Mutta Heikkinen pärskii keitoksensa pinnalla ja nikkaroi taitavasti. Rakenne on teoksen ehdoton hyve. Uuden ja vanhan maaseutumiljöön jännitteet sommitellaan kohdilleen tarkasti ja viihdyttävästi. Draaman kaaren ja monipolvisen tarinankehittelyn kirjailija taitaa suvereenisti.

Sama pätee myös vetävien henkilöhahmojen kehittelyyn. Vaikka muutamat karikatyyrimaiset poliisi- ja taksikuskihahmot uhkaavat litistyä kesäteatterimaisen latteiksi, löytyy romaanista rakastettavan kompleksisia antisankarihahmojakin.

Koska Heikkistä on tituleerattu suomalaisen realistisen maaseutukuvauksen manttelinperijäksi, ei voi välttyä miettimästä, kuinka sitkeästi toisessa romaanissa ollaan kiinni perinteisissä kuvaustavoissa. Vahvoissa pärjääjänaisissa ja heikonhulluissa, keskenkasvuisissa miehissä. Hönttelöissä ja ajattelemattomissa maaseutulaisissa ja itsekeskeisissä kaupunkilaisissa. Iänikuisessa talvi- ja jatkosodassa ja muukalaispelossa. Mutta toisaalta, haittaakos tuo?

Kirjailijalle mennyt tuntuu olevan suhteellisen koskematonta mutta syystä. Vanhaa ja jumittunutta vasten nousee uusi.

Parhaimmillaan Matkamies maan -romaani on luodessaan teräviä kuvia maaseudun suuntaahakevista nykyeläjistä, muun muassa historiaa mielensä mukaan vääntelevästä ja tehtävänsä väärin päin ja vinosti ymmärtävästä ihmistyypistä.

Kun mukana menossa raahataan vielä turvapaikanhakijoita, onnistuu Heikkisen romaani kuvaamaan maaseudun elämänmenon lisäksi ihmisyyttä ylipäänsä. Viesti on melko selvä. Hyvyys tai pahuus ei ole ihon väristä kiinni.

Romaanissa potkun persuksille saavat kansallissosialistiset, nettikirjoittelun ja uhoamisen taitavat vauhkopäät, jotka tietämättään toistavat isien menneitä syntejä.

Tästä huolimatta Heikkinen tarkastelee rohkeasti myös pakolaiskysymystä niin empaattisista kuin kriittisistä näköaloista käsin. Hän onnistuu aikalaiskuvauksellaan porautumaan suorasukaisesti asian ytimeen. Tolkun kertomukseksi romaania on luonnehdittava.

Sitten on vielä se kieli. Että viännetäänkö liiaksi ja velemuillaanko turhannii kanssa? Kyllä. Muutamien henkilöhahmojen rakentuminen pelkän sutjakan sanailun varaan on turhan alleviivaavaa. Tyylikeino ampuu välillä yli eikä jaksa aina naurattaa, vaikka komiikantaju Heikkisellä kohdillaan onkin.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.