Kuolikin kuin supersankari

Sherlock Holmes on paitsi maailman tunnetuin salapoliisi, myös tunnetuin esimerkki kirjallisen hahmon kuoleman ongelmallisuudesta.

Sankarinsa suosioon kyllästynyt Arthur Conan Doyle päästi Holmesin päiviltä jo vuonna 1893 - vain kuuden vuoden uran jälkeen. Murhaaja-kirjailija Doyle tahtoi keskittyä historiallisiin romaaneihinsa, joista toivoi (turhaan) tulevansa muistetuksi.

Lähtö oli kieltämättä komea: Holmes ja professori Moriarty kamppailevat Sveitsin Reichenbachin putousten harjalla, ja molemmat syöksyvät kuohuihin.

Vaan eihän se lukijoille sopinut. Holmesin kuolema oli valtava sokki, josta raportoitiin aikansa sanomalehtien etusivuilla. Holmes oli jo lukijoidensa omaisuutta, ja hänet haluttiin heti takaisin.

Doyle piti päänsä sitkeästi. Kymmenen vuoden aikana hänen ainoa myönnytyksensä oli jatkokertomuksena julkaistu romaani Baskervillen koira, joka sijoittui aikaan ennen Reichenbachin tragediaa. Holmes oli siinä melkein sivuroolissa, mutta kenties kova tilaus paluulle auttoi osaltaan tekemään kirjasta rakastetuimman Holmes-tarinan.

Pari vuotta myöhemmin Doyle antoi periksi varsinaiselle toiveelle. Sherlock Holmes palasi novellissa Autio talo (1903), jossa hänen selitettiin lavastaneen kuolemansa jopa tarinat kertovalta Watsonilta. Doyle piti myöhemminkin taukoja Holmes-tarinoistaan, muttei sentään enää toista kertaa tappanut sankariaan.

Esimerkkiä soisi opetettavan nykypäivänkin tarinankertojille. Esimerkiksi amerikkalaisessa supersankarisarjakuvassa toistuvat kuolemat ja henkiinheräämiset ovat jo vuosia olleet unettava klisee.

Joidenkin sentään tiedetään ottaneen opiksi: Agatha Christie kirjoitti Hercule Poirotin kuolemaan päättyvän Esiripun jo 1940-luvulla, mutta säilöi sen pankkiholviin yli 30 vuodeksi. Kirja julkaistiin vuonna 1975, hieman ennen Christien omaa kuolemaa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.