MARJO HEISKANEN - Äänes

MARJO HEISKANEN

Äänes

Siltala 2010, 73 s.

Nykyhetken internet-taustainen runous saattaa olla sanojen taivas - tai sitten vain sanojen hautausmaa.

On muodikasta rakentaa kokeellisia ja spontaaneja tekstejä, jotka peilaavat leikillisellä huumorilla nettiavaruuden irrallisuuden ja moniarvoisuuden logiikkaa. Sanat eivät voi olla enää paperinmakuisia: "ja että jotenkin voisi puhua/ ja tietää/ että joku käsittää/ myös."

Marjo Heiskasen puheenomaisessa, katkelmallisessa ja osin kokeilevan koketeeraavassa esikoiskokoelmassa tällainen ironisen sisäänlämpiävyyden vaara on olemassa.

Moni teksti jää ikään kuin sattuman välityksellä ilmaan roikkumaan. Peilataan ironisesti nykynaisen tuntoja, mutta jotenkin historiattomasti ja aistittomasti.

Nettiavaruudessa sanat voivat leijua helponnäköisellä tavalla siellä sun täällä, olla välittömässä mutta juurettomassa kontaktissa tosiinsa, ja muodostaa näin eräänlaisen palapelimäisen kontaktipinnan lukijan kanssa ilman todellista tai kuviteltua subjektia. Kyse voisi olla tällöin vaikkapa sanallisesta akrobatiasta enemmän kuin runoudesta.

On vanhanaikaista puhua tekijän haavoittuvaisuudesta, mutta siitäkin on aina kuitenkin kysymys. Heiskasen sinänsä nokkelaa kokoelmaa lukiessa kaipaa taas T.S. Eliotin lanseeraamaa "objektiivista korrelaattia", runouden olemisen kiinteää perustaa.

Runouden tehtävä on ylittää pelkät tekniset keksinnöt.