MICK FARREN - Gene Vincent - Race With the Devil

MICK FARREN Gene Vincent - Race With the Devil

Suom. Tarja Lipponen. Johnny Kniga 2011. 206 s. Vuonna 1956 Elvis Presley oli rock'n'rollin kiistaton kuningas. Hittejä oli jo iso kasa. Kun Elvis sitten "kesytettiin" ja hän meni armeijaan vuonna 1958, niin Gene Vincent oli muutamia vuosia raivokas ja kesyttämätön vaihtoehto.

Elviksen ikäluokkaan kuulunut Gene Vincent julkaisi suurimman hittinsä Be-Bop-A-Lulan myös vuonna 1956. Laulu oli 20 viikkoa Billboardin listalla, parhaimmillaan seitsemäntenä. Vastaavaa hittiä ei enää tullut, mutta useita kelpo kappaleita kylläkin.

Brittiläinen vastakulttuurilegenda Mick Farren kertoo rock'n'rollin pahan pojan tarinan mainiossa kirjassaan Gene Vincent - Race With the Devil. Farren kirjoittaa kuin fani, joka ihailee kohdettaan ja suree tämän tylyä kohtaloa.

Kirjassa on perusteellinen diskografia. Ekstrana on Mikko Aaltosen katsaus Gene Vincentin merkitykseen Suomessa. Täkäläisissä rockabillypiireissä Vincentillä on ollut aina vahva kulttimaine. Vincent kävi Suomessa keikalla vuonna 1964.

Virginiassa Yhdysvalloissa syntynyt Vincent Eugene Craddock (1935-1971) kuuluu rockabillyn ja rock'n'rollin pioneereihin. Suurin esikuva ja vaikuttaja oli countrymusiikin mestari Hank Williams. Miesten itsetuhoinen elämänkaari oli yllättävän samanlainen.

Jalka murskana Vincentin olemukseen jättivät pysyvät jäljet vakavat onnettomuudet. Hän rampautti jalkansa vuonna 1955 moottoripyöräkolarissa. Vuonna 1960 hän oli auto-onnettomuudessa, jossa hyvä ystävä ja rock'n'roll-kollega Eddie Cochran menehtyi.

Kolareiden jäljiltä Vincent joutui käyttämään rautatukea. Välillä jalkaa tuettiin kipsillä. Kroonisen kivun takia Vincent turvautui särkylääkkeisiin, huumeisiin ja tietenkin viinaan.

Sekakäytön kierre näversi vähitellen terveyden, lahjakkuuden ja henkisen tasapainon. Uhkana oli jopa jalan amputointi. Lopulta mahahaava tappoi Vincentin vain 36-vuotiaana.

Imagon synty Miehen imagon kannalta vuosi 1959 oli ratkaiseva. Brittein-kiertueelle tullut Vincent vaihtoi tyyliä managerin toivomuksesta. Silkkipaita ja suorat housut saivat antaa tilaa nahkarotsille.

Gene Vincentin rock'n'roll-olemuksessa oli kolhujen ja ontumisen takia synkkyyttä ja hurjuutta. Vartalo ja jalka olivat esiintyessä luonnottomassa asennossa. Mies roikkui kaksin käsin mikkitangossa.

Vincent loi yhden rockin visuaalisen arkkityypin, jota monet jälkipolvien rokkarit ovat kopioineet, osin tietämättä. Tästä hänet muistetaan parhaiten.

Farrenin mukaan Vincentin perinnön olennaisin osa oli legenda, jossa ei tehty myönnytyksiä. Kapinallisuus kuuluu Vincentin myyttiseen olemukseen.

Räjähdysherkällä käytöksellään Vincent loi myös mallia tulevien rocktähtien elkeille. Hotellihuoneita hajosi mennen tullen ja aseiden kanssa pelleily johti vaaratilanteisiin. Naissuhteet eivät kestäneet. Huippuaikana rahaa tuli ja meni holtittomasti.

Asenne kohdallaan Vincentin bändi oli alkuvuosina Blue Caps, jossa lyhyen aikaa vaikuttanut soolokitaristi Cliff Gallup on korkealle arvostettu taituri. Gallupin korvannut Johnny Meeks oli myös taitava soittaja.

Vincentin ja Blue Capsin kultakauden kappaleista muun muassa Bluejean Bop, Lotta Lovin', Crazy Legs, Who Slapped John ja Race With the Devil ovat kaikki ensiluokkaisia rokkeja. Kaksi ensimmäistä albumia ovat klassikoita.

Vincentin ja Blue Capsin yhteistyössä oli harvinaisen tiukka jännite ja asenne. Esimerkiksi Be-Bop-A-Lulan voima ei perustu Farrenin mukaan poljentoon vaan tukahdetun energian tuntuun ja vaikutelmaan, että soittajat pidättelevät itseään.

Vincentin tulkinnassa oli vahva seksuaalinen pohjavire. Hänen lauluaan on kuvattu sanoilla henkeäsalpaava, alkukantainen ja enkelimäinen. Lempinimi "The Screaming End" kuvaa hyvin tyyliä.

Loisti Euroopassa Yhdysvalloissa Vincentin suosio hiipui jo 50-luvun lopulla. Farrenin mukaan eräänä syynä oli vimma siistiä rock'n'rollin "riettautta". Vincent oli rankkana esiintyjänä oiva kohde moraaliselle tuomiolle.

Rock'n'roll-kuviot olivat muutenkin rajussa murroksessa Yhdysvalloissa. Little Richard lopetti muutamaksi vuodeksi laulamisen tultuaan uskoon, Chuck Berry sai vuonna 1960 kahden vuoden vankilatuomion ja Buddy Holly kuoli 1959.

Kun Yhdysvallat hylkäsi Vincentin, niin hän pääsi loistamaan Euroopassa jonkin aikaa. Etenkin Englannista löytyi uskollisia kannattajia.

Vincentin merkityksestä kertoo paljon se, että hänen fanejaan olivat muun muassa sellaiset eturivin rokkarit kuten Jim Morrison, John Lennon, Jeff Beck ja Pete Townshend.

60-luvun mittaan Vincent kohtasi kuitenkin sen ikävän totuuden, että ura alkoi kääntyi laskuun. Vincent teki edelleen keikkoja ja levyjä, mutta kipinä puuttui. Terveys reistaili myös vakavasti. Tukijat yrittivät elvyttää uraa ilman isompaa menestystä.

Farren pohtii sitä, olisiko Vincent voinut uudistua ja selviytyä rock'n'rollin ensimmäiseltä vuosikymmeneltä seuraavalle, jos hänellä olisi ollut vaikkapa Eddie Cochranin kaltainen tukija vielä rinnalla. Tätä emme saa koskaan tietää.

Uusimmat

Kirjat

Lars Sund: Missä musiikki alkoi

Kirja-arvio: Miljoonasade-yhtyeen menestys, hiipuminen ja ylösnousemus saavat asiallisen käsittelyn Mikko Lundellin kirjoittamassa teoksessa

Johanna Laitila: Lilium regale

Hannu Niklander: Euraasian muistot

Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo. Karelia Noir 3

Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut

Anu Holopainen: Sydänhengitystä

Jarmo Saarti: Ya Mo - Merkintöjä sisäisen karkotuksen ajalta

Pirita Tolvanen: Paroni - Jarno Saarisen elämä

Aleksanteri Kovalainen: Kansallinen herätys

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.