Markku Ropponen: Kuhala ja isku Helsingissä

Markku Ropponen: Kuhala ja isku Helsingissä. Tammi 2016. 319 s.

Kuhala-romaanien luku kasvaa. Markku Ropponen petraa vauhtia julkaisutahdissa ja sisältöjen vikkelyydessä. Kuhala ja isku Helsingissä on humoristisessa virtuositeetissaan yksi parhaista.

Yksityisetsiväsarkasmi ja yksinkertaiseen jäsentymiseen suostumaton juoni ovat edelleen Raymond Chandlerin sukua. Samalla Ropponen on solkenaan juokseviin sattumuksiin liittyvän mustan huumorin hirsipuuvelho, liki Kurt Vonnegutin slapstick-heimon Suomi-jäsen.

Hahmojen absurdissa sirkusmaisuudessa temmeltää laiskureita, gangstereita, hyypiöitä, kääpiöitä, luottoluokittajia, finanssiääliö, arkoja nuorukaisia ja – luonnollisimmillaan sentään – kauniita naisia, ja kaunein. Yhteensä joukko on burleski.

Sen keskellä yksityisetsivä Otto Kuhala vaikuttaa tavalliselta jurrilta kremppoineen ja vanhenemisineen siellä ja täällä, myös hermoissa. Hän asuu yhä mökissä Jyväskylän takamailla Mustankorkealla, mutta lähtee Helsinkiin tapaamaan ”ylitse-eksoottista” ihastustaan Anastasiaa, joka ilmenee kadonneeksi.

Kallion kupeille Stadiin paikantuva sarjamurhaaja ei liialti yllytä lukijaa arvailemaan syyllistä. Ropposen kertojanlaatuun kuuluvasti subjektiiviset vaikuttimet ja rikoksenpunonnan logiikka eivät paljon kuulu asiaan.

Asiaan sen sijaan kuuluu, että Kuhalalla on koira, ja pian toinen, ja että ne – kuten taivaan linnut, metsät, kapakat, kadut, säidenvaihdot – osallistuvat tapahtumiin kuin kertoja-ajatus. Tekijälle voisi tarjota kulkukoira- tai kennelliiton ansiomitalia tarkasta ja huolehtivasta koirien tuntemisesta.

Parhaimmillaan Hippu ja Puntti ovat koko ajan. Televisiosta he katsovat muun muassa Balladia Saimaalta. Puntti istahtaa kaukosäätimelle ja ämyri parahtaa. Kipparikvartetti erehdyttää toisessa huoneessa Kuhalan ja daamin. Nämä luulevat konnien tunkeutuvan paikalle kesken lemmenpuuhan. Mies Aatamina sieppaa tuolin kumauttaakseen rosvoa olan takaa oven takaa.

Koirat ovat kunniavieraita myös Kuhalan elämän kai juhlavimmassa manööverissä, jota emme tässä paljasta. Se, ja jokin muu otto, tuo mieleen syrjäseudun agentin, yhden lajin Bondin, James Bondin, jolle heltiää pieni irvi.

Kun väkivaltaan suhtaudutaan mustikkahuumorilla, välillä jopa konkreettisesti korven keskellä, teos vieraannuttaa rajuista dekkariefekteistä niitä silti kieltämättä. Ressukat rosvot vain toimivat enemmän sekavan repaleisuutensa kuin paljaan pahuuden motiivein.

Ropponen voisi olla syvempi persoonien tulkki, ellei sinänsä osuva sanallinen satiiri, sarkasmi, huumori olisi niin huimaa ja sirkusmaisiin mittoihin ihmiskuvien yli kuohuvaa.

Pikemmin kuin vihaa ja pelkoa aggressiivisissa henkilöissä piilee katkeraa ja jatkuvaa sapetusta.

Kirjasta löytyy myös iskevää kotirealismia ajan merkkeineen, viihteellisine vouhotuksineen ja himpun vakavammin sosiaalivihjeineen.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.