Martti Häikiö: Suomen leijona - Svinhufvud itsenäisyysmiehenä

Docendo 2017. 440 s.

Tammikuun viimeisinä päivinä 1918 helsinkiläisprofessori J.W. Runebergin asunnossa Uudenmaankadulla kävi sutina. Talon isäntä, kansallisrunoilija J.L. Runebergin poika oli kuollut muutamaa viikkoa aikaisemmin. Leskirouvan ylläpitämässä kortteerissa majaili kolme henkensä edestä pelännyttä Suomen hallituksen jäsentä.

Pääkaupunkiin punaista vallankumousta uhmaamaan jääneet Pehr Evind Svinhufvud, Oskari Louhivuori ja Jalmar Castrén ajelivat seuraavat päivät pakopaikassaan partojaan, viiksiään ja kulmakarvojaan sekä vaihtoivat tappajien pelossa yömajaa talon eri rapuissa.

Laillisen hallituksen jäsenten paljastuminen punakaarteille oli täpärällä. Lopulta Svinhufvud päätti paeta Vaasaan muun senaatin luo, ensimmäistä kertaa elämässään lentäen. ”Insinööri Pettersson” paksussa talviturkissaan ja konjakkia taskumatissaan nousi kaksitasolla ilmaan Helsingin Vanhankaupunginlahdelta, kohti välietapiksi aiottua Jyväskylää.

Keski-Suomeen kone ei koskaan tullut, sillä se joutui laskeutumaan vain kilometrin päähän jäähdytinongelman vuoksi. Punaisten äkättyä lennon Svinhufvud söi varmuuden vuoksi paperin, jossa oli ollut ohjeita valkoisten joukkojen johtaja Mannerheimille.

Lopulta pääministeri pääsi pakoon Tallinnaan jäänmurtajalla ja junilla Berliiniin. Suomella oli lopulta sisällissodan eri vaiheissa kolme hallitusta, kapinallisten punainen sekä valkoisten kahtia hajonneet ja osin ristiriitaista politiikkaa toteuttaneet osat.

Martti Häikiön Suomen leijona on tekijän omienkin sanojen mukaan kirjoitettu kuin jännityskertomus. Svinhufvud on siinä samanlainen kuin aiemmissakin elämäkerroissa, aseita, ärjyviä koskia ja synkkiä kuusikoita rakastanut, laillisuuteen sitkeästi tarrannut maalaispoliitikkojuristi.

Vaikka kirjoittaja toteaa, ettei kyseessä ole tilausteos, muuksikaan Svinhufvudia suuresti ihailevaa kirjaa on vaikea väittää. P.E. Svinhufvudin muistosäätiö on ollut mahdollistamassa sen syntyä, eikä Svinhufvudin elämän kriittisempi perkaaminen selvästikään ole ollut tavoitteena.

Kaikkien elämään väistämättä kuuluvia kompurointeja ei teoksessa piiloteta, mutta toisaalta kohteelleen epäedullisiin tarkastelukulmiin ei myöskään hakeuduta. Häikiön Svinhufvudista käyttämä nimitys ”perustajaisä” on peräisin amerikkalaisesta kansallismytologiasta.

Mikäli kohteeseen suhtautuu varauksetta ihaillen jo etukäteen, suurmiesaseman pönkitys ei tietenkään haittaa, mutta välillä ihminen unohtuu valtiomieshahmon taakse. Svinhufvudin vankka persoona olisi kyllä kestänyt rosoisemmankin käsittelyn.

Kokonaisuudessaan teos on hyvä syväsukellus itsenäisen Suomen ensimmäisiin vuosikymmeniin. Parhaimmillaan se on joidenkin yksityiskohtien tihentyneissä tunnelmissa. Eräs dramaattinen tarina on Svinhufvudin Mäntsälän kapinallisille tarjoilema radiopuhe maaliskuussa 1932.

Kapinallisten viesti vallata oikopäätä Lahden radioasema ei koskaan mennyt perille, sillä viestin välittäjä Aulis J. Alanen jänisti tuhoten käskyn oma-aloitteisesti autossa matkalla Lahteen. Svinhufvud saatiin eetteriin ja kapinallisten suosijaksi luultu presidentti taltutti näin oikeistoradikalismin.

Myttyyn menneen kapinan jälkeen ”Ukko-Pekka” vajosi Lapuan liikkeen arvoasteikossa ”Akka-Pekaksi”.

Uusimmat

Kirjat

Aku Visala: Vapaan tahdon filosofia

Mari Mörö: Hajavalo

Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata

Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat

Matti Klinge: teokset "Euroopan murros. Proust ja Kross" sekä "Niin siinä kävi. Päiväkirjastani 2017-2018."

Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Lena Andersson: Svean poika. Kertomus kansankodista.

Clare Mackintosh: Anna minun olla

Hannu Väisänen: Leimikot

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.