Michael Zantovsky: Václav Havelin elämä

Suom. Markku Päkkilä. WSOY 2014. 537 s.

Kuka oli Václav Havel? Tällaisiin kysymyksiin elämäkertakirjallisuus sepittää vastaukset ja kehittelee taustat. Kyllä, sepittää ja kehittelee, sillä vaikka kuinka tiukkaan kirjoittaja pysyttelee tosiasioissa, hänen työnsä on oleellisesti sama kuin romaanikirjailijan.

Ajassa hajallaan olevista tapahtumista ja vaikutusketjuista on luotava koossa pysyvä ja omaa logiikkaansa noudattava kertomus. Kuka oli amiraali Nelson, Hildegard Bingeniläinen, Tsingis-kaani? Ja niin edelleen.

Jokainen elämä on tulkittu elämä, ja koska kaikki tulkittava on väistämättä monitulkintaista, on jokainen elämä moninkertainen elämä.

Niin, siis kuka Václav Havel?

Kirkkaan, laajan ja suunnattoman tyylikkäästi rakennetun vastauksen tähän kysymykseen antaa Michael Zantovskyn Václav Havelin elämä.

Havelin entisen tiedottajan ja Tšekin tasavallan nykyisen Britannian-suurlähettilään elinikäisestä ystävästään kirjoittama henkilöhistoria on monella tapaa ihanteellinen romaani. Ristiriitaisen henkilön vaiheet kerrotaan yhtä aikaa jäntevän täsmällisesti ja dramaattisia kaaria maltillisesti aukoen.

Václav Havel (1936–2011) eli monta elämää yhden ihmisiän aikana. Kiinteistökaupoilla vaurastuneen suvun vesa vietti yltäkylläisen ja etuoikeutetun varhaislapsuuden. Toisen maailmansodan jälkeen, kommunistien otettua Tšekkoslovakiassa vallan, luokkaviholliseksi leimattu poika varttui kapakkakapinalliseksi ja jalostui siitä näytelmäkirjailijaksi.

Havelin draama osoittaa suurenmoista poliittisen absurdismin tajua, josta oli tekijällensä myös yhteiskunnallisessa mielessä etua: hän osasi mobilisoida retorisen ja esteettisen ymmärryksensä poliittisten päämäärien hyväksi. Erityisesti Prahan kevään jälkeen Havel pommitti kommunistihallintoa vetoomuksilla ja adresseilla ja kiusasi ideologeja filosofisilla opinkappaleillaan.

Valtion ympärillä häiritsevästi pörrännyt paarma nakattiin pariinkin otteeseen vankilaan. Siellä Havel kehitteli ajatuksiaan totuudessa elämisestä ja moraalisesta yhteiskunnasta – milloin ei mieli hajoillut henkisen kidutuksen kohteena ja keho sairastellut raa’alle rääkille alistuttuaan.

Sitten koitti vapaus ja vuosi 1989, joka oli Havelille ja hänen maallensa käännekohta: samettivallankumous lopetti kommunistivallan ja nosti absurdisti-dramaatikon vastasyntyneen demokratian johtajaksi. Entisestä Sokrateesta tulikin Platonin filosofikuningas.

Zantovskyn teos täyttää genren vaatimukset mallikelpoisesti. Ei ylenmääräistä ihailua eikä heikkouksien peittelyä, vaan realistista analyysia poliittisista onnistumisista ja epäonnistumisista sekä luonteen punnitsemista valintoja vasten, niin hyviä kuin huonoja, niin henkilökohtaisia kuin maailmanlaajuisia.

On silti muistettava varoa objektiivisuusharhaa. Kaikkien elämäkertureiden tavoin Zantovsky harrastaa muistamisen politiikkaa. John Keanen edellinen Havel-biografia A Tragedy in Six Acts vuodelta 1999 tulee mainituksi vain vanhojen epäselvyyksien toistajana. Keanen eduksi pitää kuitenkin laskea pistävä analyysi filosofikuninkaan kehityksestä. Jotain surkeaa on toisinajattelijassa, joka miettii syntyjä syviä saadakseen maallensa Naton jäsenkirjan ja oikeuttaakseen hyökkäyksen Irakiin.

Voidakseen puolustaa ystävänsä poliittista puhtoisuutta Zantovskyn onkin osoitettava olevansa moitteen laadusta tietoinen. Samalla sivulla Havelia haukkuvat länsivaltojen hyödylliseksi idiootiksi paitsi historioitsija Tony Judt myös kiistakumppanit Slavoj Žižek ja Noam Chomsky. Melkoinen saavutus keneltä tahansa, jonka nimi ei ole George Bush.

Tulkinnallinen kikka on kaiken huomion arvoinen: onhan paljon parempi myöntää Havelin olleen presidenttinä melko neuvoton kuin todeta tämän politiikan olleen liian monin paikoin omien moraalisten lähtökohtiensa kurjaa parodiaa.